Tosin tuntui Erkistä ensi alussa oudonlaiselta, että Herman oli valinnut tuntemattoman talonpojan sananviejäkseen. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka suljettuna nuorukainen istui huoneessaan ja kuinka vaikea hänen oli löytää sellaisille asioille lähetettävää, kun hän itse ei sattunut saapuvilla olemaan. Sitä paitse aiheutui kirje epäilemättä siitä, mitä hän oli kuullut Hermanin ja isä Johanneksen keskenänsä puhuvan.
Erkki sanoi sen tähden rohkeasti:
"Anna tänne, minä vien kirjeen perille!"
"Mutta ole varovainen, poika", jatkoi talonpoika jättäen kirjeen, "ei kukaan muu kuin neiti saa sitä nähdä, ja jos hän kysyy, kuka sen on sinulle antanut, tulee sinun sanoa saaneesi sen Hermanilta itseltään…"
Talonpoika vaikeni äkkiä ja katsoa tuijotti yhdellä silmällään tuon ison rakennuksen toiseen päähän päin.
Siellä olevilta portailta näkyi vilaus pitkästä, solakasta naisesta, jonka vaaleat, tuuheat kiharat valuivat vapaina pään ympärillä. Hän oli mustiin puettu, mutta hänen pukunsa oli koristettu runsailla hopeakirjauksilla.
Erkki vilkaisi kummastuneena talonpoikaan ja käänsihe katsomaan, mikä niin yht'äkkiä oli voinut häntä niin kovin kauhistuttaa. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja kun hän taas loi katseensa talonpoikaan, niin tämä jo oli saanut mielensä hillityksi.
Samassa tuli palvelija alas voudin luota ja käski talonpojan seuraamaan häntä..
He hävisivät portaihin ja Erkki jäi seisomaan kirje taskussa.
Erkki lähestyi rakennuksen toista päätä, meni siellä sisälle pienehköstä ovesta, joka johti etuhuoneeseen, josta taas portaat veivät luhtiin ja siihen osaan rakennusta, jossa naisten huoneet olivat. Portaat noustuaan hän taas avasi oven ja oli kohta sisemmän huoneen eteisessä; huoneesta kuului ääniä.