"Lukekaa kirje", jatkoi hän kehotellen, "Herman on kyllä tehnyt teille sen verran hyvää, että voitte suostua tähän hänen pyyntöönsä."
Raukea hymy ilmautui kauniin tytön kasvoille. Mitä olikaan hän jo uskaltanut tuon henkensä pelastajan tähden. Onnellinen sattumahan se oli, että ei ylimalkaan tiedetty hänen retkeänsä ammattikunnantalolle toukokuun 18 ja 19 päiväin välisenä yönä. Kiihtyneessä mielentilassaan tuon onnettoman tapahtuman johdosta ja kauhuissaan odottamattoman auttajan tähden hän ei tullut ajatelleeksi muuta kuin Engelbrektin sanoja, ett'ei Herman ollut kuollut, ja heittäytyi siten alttiiksi ammattiveljien ja sisarien katseille. Engelbrektin neuvokkuus pelasti hänet tunnetuksi joutumasta. Tosin kyllä monesta jälestäpäin, kun oli aikaa rauhassa asiaa aprikoida, tuo sinipukuinen neitonen, joka oli yöllä nähty, ei ollutkaan Belgstingin tyttären näköinen, mutta toisaalta näytti taas niin uskomattomalta, että se olisi voinut olla kukaan muu, että nuorukaisen ihmeellisestä pelastuksesta puhuttaessa arvailtiin milloin häntä, milloin jotakin taivaan enkeliä, jonka Pyhä Yrjänä oli lähettänyt ammattiveljellensä avuksi.
Sellaisena joutui puhe isä Johanneksen korviin. Mutta hänen onnistui kuten Kirstinkin kohta keksiä, kuka pelastava enkeli tosiaankin oli. Siitä aiheutui hänen puheensa Hermanille, johon hänellä kyllä saattoi olla hyvät syynsä. Hänhän saattoi tarkastella henkilöitä ja oloja koko sen vakuutuksen voimalla, jonka oli saavuttanut pitkän elämänsä kokemuksella ja yksinäisessä luostarikammiossa kestämillään monivuotisilla sielunkärsimyksillä.
Kreivintyttärenkin korviin oli puhe Pyhän Yrjänän lähettämästä enkelistä saapunut ja hän kiitti hartaissa rukouksissa pyhää neitsyttä tästä puheesta, siunaten Engelbrektiä, jonka oli onnistunut kääntää epäluulo hänestä. Joka päivä hän levottomana odotteli pienintäkin tietoa Engelbrektin talosta ja Kirstipä toikin hänelle tiedon kaikesta, mitä siellä tapahtui, kuitenkaan mitenkään osottamatta aavistavansa, mikä neidin sydäntä vuoritilallisen vaatimattomaan kotiin veti. Vasta tänä päivänä hän oli avomielisemmin puhunut nuorukaisesta ja hänen rakkaudestaan. Hän tahtoi panna toimeen tuumansa, jonka tarkoitus oli saattaa rakastavaiset tapaamaan toisensa eikä aavistanutkaan, minkä mahtavan liittolaisen hän siinä puuhassaan sai molempain vaarallisemmasta vihollisesta. Ja nyt oli Erkki, hän joka olisi tahtonut panna henkensä ja verensä alttiiksi Hermanin ja hänen lemmittynsä puolesta, nyt oli hän tämän vihollisen sanansaattajana, jättäen kirjeen Agneksen käsiin ja kehottaen häntä noudattamaan sitä neuvoa, mikä siinä annettiin ja jota hän varmasti uskoi samaksi, minkä Kirsti oli antanut.
Agnes avasi selittämättömin tuntein tuon pienen kirjeen. Hänen levottomuutensa yltyi melkein tuskaksi ja kyynelet samensivat hänen ihanat silmänsä. Kiireesti hän luki kirjeen. Siinä oli:
"Sen haudan partaalla ollen, josta turhaan koetit minua pelastaa, pyydän sinua, Agnes, hetkiseksi puheilleni. Kautta kaiken mitä pyhänä pidät rukoilen sinua, kuule pyyntöni! Herman."
Agnes rutisti kokoon kirjeen ja painoi sitä kovasti sydäntänsä vastaan. Joku ääni hänessä sanoi, ett'ei hänen pitänyt kuulla tätä pyyntöä, hetken ajan hän epäili kirjettä vaaraksikin. Herman ei ollut se mies, joksi hän oli häntä luullut, jos hän oli kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka lähellä hän oli ollut kuolemaa, kuinka heikkona hän mahtoi olla ja kuinka helposti silloin saattaa unhottaa seuraelämän vaatimukset. Jos hänen parantumiseensa olikin ilmautunut käänne, josta Kirsti oli saattanut olla tietämätön, mutta joka vasta tänään oli näyttäytynyt kamalassa todellisuudessaan, jos hän todellakin oli jättämäisillään tämän maailman … hän oli ijankaiken soimaava itseänsä siitä, ett'ei silloin ollut kuullut hänen viimeistä rukoustansa.
"Emmittekö, neiti?" kysyi Erkki, joka ei voinut käsittää, kuinka niin selvä ja luonnollinen pyyntö kuin Hermanin saattoi tehdä sellaisen vaikutuksen. "Pitääkö minun sanoa hänelle, ett'ette suo hänelle…"
"En, en", keskeytti Agnes, "minä tulen."
Ilon ilme rumilla kasvoillaan läksi Erkki huoneesta. Hän aikoi rientää kotiin Hermanille viemään tätä ilosanomaa. Hän näki tuskin, että Kirsti tuli portaiden alapäässä vastaan, ja kartanolla olevien palvelijoiden ohitse puikahti hän, ennen kuin he oikein olivat ennättäneet nähdäkkään häntä.