Portilla seisoi talonpoika, jonka pää oli kääreissä. Tämä näytti kuitenkin yhdellä silmällään näkevän tarkemmin, kuin kaikki palvelijat yhteensä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet mukaansa.
"Sinun täytyy tulla mukanani voudin puheille", sanoi hän, "sinun täytyy todistaa puolestani, että olen käynyt Engelbrektin talossa."
Tässä ei vastarinta auttanut. Käsi, joka piti kiinni käsivarresta, oli voimakas. Erkin täytyi vasten tahtoansakin mennä mukaan. Talonpoika veti hänet mukanansa ylös portaista sille ovelle, joka vei voudin huoneeseen. Vähän aikaa sen jälkeen talonpoika tuli yksinään takaisin ja meni menojaan portista.
Melkein yksin ajoin poistui myöskin voudinkartanolta joukko niitä palvelijoita, jotka aamupäivällä olivat saapuneet Juhani Walen seurassa. He menivät samaa tietä, jota talonpoikakin, mutta pysähtyivät muutamalle niistä tuvista, joissa Vaskivuoren erikoisoikeuksien nojalla olutta saatiin myydä.
Heistä välittämättä jatkoi talonpoika kulkuansa eteenpäin.
Ei ollut pitkääkään aikaa kulunut reuhaavan palvelijajoukon kartanoltalähdöstä, kun luhdinkäytävälle ilmestyi kaksi naista. Ne olivat Agnes ja Kirsti. He riensivät kevein askelin portaita alas ja pihamaan poikki sekä läksivät samalle suunnalle, jonne talonpoika ja palvelijat.
He kulkivat ääneti rinnakkain ja toinen näytti väliin hiljentävän käyntiänsä, ikään kuin olisi epäröinyt, jatkaakko vai ei. Mutta silloin käänsihe toinen ja sitten he jatkoivat matkaansa.
He olivat jo ennättäneet hyvän matkaa sen tuvan[25] ohitse, johon voudinpalvelijat olivat menneet. Ilta oli lauhkea ja kaunis. Taivas oli niin sininen ja linnut lauloivat niin kauniisti; ainoastaan kaivokselta päin kohosi mustia pilviä, jotka kasautuivat kummallisiksi tornimaisiksi möhkäleiksi. Se oli paahtosavua, joka välistä tuulen puhaltaessa sinne päin saattoi peittää koko asutun puolen vuorta ja laaksoa paksuun sumuun, niin että oli vaikea tulla toimeen. Nyt oli kuitenkin tuulen suunta toisaanne päin ja päivä paistoi kirkkaasti ja ystävällisesti Engelbrektin kotiin vievälle tielle.
Silloin keskeytti hiljaisuuden äkillinen hälinä. Molemmat kulkijat kääntyivät katsomaan. Vähän matkan päässä, jokseenkin lähellä jo mainittua olutkapakkaa, he näkivät koko joukon voudin palvelijoita täydessä kahakassa muutamien miesten kanssa, jotka näyttivät olevan kreivin väkeä. Voudinpalvelijat olivat kuitenkin niin paljoa mieslukuisemmat, ett'ei vastarinnasta voinut juuri olla puhettakaan. Mutta yhden voitetuista onnistui päästä karkaamaan ja hän läksi juoksemaan tietä pitkin säikähtyneihin naisiin päin. Hän viittoi kädellään, ikään kuin olisi tahtonut jotakin sanoa.
"Pyhä neitsyt, Ruprecht se on", huudahti Agnes ja aikoi kääntyä palvelijaa vastaan.