Mutta muutamat voudinpalvelijat olivat jo saavuttaneet Ruprechtin ja veivät häntä välissään olutkapakalle päin, jonne toiset jo edeltä olivat menneet.
Niillä paikoin missä tytöt olivat, teki tie mutkan, kiertäen muutamaa niistä isoista kivistä, joita täällä on paikka paikoin. Kiven nojassa oli pieni talo, josta kuitenkin vaan katto näkyi sille puolen kiveä, jolla Agnes ja Kirsti seisoivat.
Molemmat he olivat sinne päin, mistä Ruprecht ja palvelijat olivat näkyneet, eivätkä sen tähden nähneet, kuinka muuan pitkä talonpoika häämötti kiven takaa, ikäänkuin odotellen melun taukoamista, ennen kuin jatkoi matkaansa.
Agnes seurasi katseellaan isänsä palvelijaa, jota voudinpalvelijat veivät mukanansa, ja hänen levottomasti sykkivä sydämensä haittasi häntä näkemästä ja kuulemasta mitään muuta, kun yht'äkkiä Kirstin kirkaisu herätti hänet ja sai hänen vilkaisemaan taaksensa.
Hän näki silloin aivan takanansa kookkaan talonpojan, joka heilutti kädessään isoa huivia, ikään kuin heittämäisillään sitä hänen ylitsensä. Hän hypähti äkisti pari askelta taaksepäin ja miehen, mutta vielä enemmän Kirstin näkeminen sai hänet unohtamaan sekä isänsä palvelijan että itsensä.
Talonpojan aikeet, mitkä ne sitten lienevät olleetkin, oli nähtävästi estänyt jokin aivan arvaamaton seikka, mutta seikka sellainen, joka oli siihen määrään hänen mieleensä vaikuttanut, että hän melkein näytti joutuneen tajunnaltaan. Henkimaailmasta tullut ilmestyskään tuskin olisi saattanut niin jäseniä ja katsetta jähmetyttää. Oli aivan selvää, että Kirstin näkeminen tämän kaiken aikaan sai. Hänen silmänsä olivat aivan kiinni juuttuneet Kirstin silmiin ja hänen suunsa oli ammollaan.
Kirsti taas puolestaan ei aluksi näyttänyt pitävän muuta lukua miehestä, kuin mikä luonnollisesti seurasi siitä teosta, jota hän oli nähnyt hänet tekemäisillään. Mutta mikäli miehen katse ennätti vaikuttaa, syttyi hänen silmiinsä tuli, joka teki hänet hirveän näköiseksi.
"Murhaaja", kiljasi hän sydäntäsärkevällä äänellä, "anna minulle vitjat!"
Ja niin notkeasti ja voimakkaasti, että se Agnesta suuresti ihmetytti, syöksähti hän tuota näköjään hengetöntä miestä kohti. Mutta hänen huutonsa herätti tämän tajuntaansa. Hän painoi kätensä rintaansa vastaan, ikään kuin suojellakseen vitjoja, vaikk'ei niitä siinä näkynytkään, ja huudahtaen hän pakeni tiettömiä polkuja kuonaläjäin väliin.
Kirsti juoksi perästä, mutta hänen voimansa uupuivat kohta. Hän vaipui maahan. Agnes, joka sillä välin oli malttanut mielensä, kiiruhti hänen avukseen ja kuuli hänen toistavan: