"Vitjani … anna minulle vitjani takaisin!"
"Saat ne, Kirsti … kyllä ne saat", virkkoi Agnes koettaen, minkä taisi, rauhoittaa tyttö parkaa, "mutta joutukaamme, tähän emme saata jäädä. Näetkö", ja hän osotti kädellään voudintalolle päin, "tuolla tulee kaksi miestä, ja jollen pahoin erehdy, on toinen heistä Juhani Wale. Tule, tule, Kirsti … pelasta, pelasta minut, olethan luvannut sen tehdä…"
Mutta Kirsti ei kuullut mitään. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina ja tiedottomina eteensä. Sillä välin lähenivät nuo molemmat miehet lähenemistään, selvästi jouduttaen kulkuansa.
Agnes katseli levottomana ympärilleen. Jonkun matkan päässä hän näki Engelbrektin talon. Se ei ollut niin kaukana, ett'ei hän olisi saattanut ennättää sinne, jos vaan ponnisti voimiansa. Hän näki toisella suunnalla virralle ja sillalle vievän tien; mutta tänne ennättäminen oli paljoa mahdottomampaa kuin Engelbrektin talolle. Ja nyt hän selvästi näki, että toinen miehistä todellakin oli Juhani Wale.
Ei ollut enää valinnan varaa. Hän jätti Kirstin ja kiiruhti kuin siivillä tietä pitkin Engelbrektin talolle. Onneksi esti tuo suuri kivi hyvän osan sitä tietä näkymästä, joka Agneksella oli kuljettavanaan, ennen kuin vouti oli ennättänyt tuvan ja Kirstin luokse. Ja kuta lähemmäksi määräpaikkaansa hän joutui, sitä turvallisemmalta hänestä tuntui, sillä vouti ei varmaankaan uskaltaisi ahdistaa häntä niiden silmien näkyvissä, jotka epäilemättä sieltä olisivat saattaneet nähdä hänen tekonsa.
Engelbrektin taloa ympäröi toiselta puolen tuuheita puita kasvava aitaus. Pienestä portista pääsi ulkoapäin tähän aitaukseen ja sattumalta oli nyt tämä portti avoinna.
Agnes huomasi tämän pakopaikan voudin silmiltä, jotka varmaan matkan päästä häntä seurasivat, ja aivan uuvuksissaan hän vaipui ison vihtakoivun lehväin suojaan.
VIII. Yhtymys.
Useimmiten käy niin, että ihmisen parhaat suunnitelmat — kun ne ovat sellaisia, että niitä voidaan vehkeiden nimellä mainita — eivät ainoastaan johda päämäärästä syrjään, vaan toisinaan aivan vastakkaiseenkin suuntaan. Mitä Juhani Wale niin ovelasti oli harkinnut ja suunnitellut, se oli jäänyt onnistumatta, mutta sen sijaan tapahtui, mitä hän kaikista vähimmin oli tahtonut sallia — Agnes ja Herman Berman tapasivat toisensa.
Yksikseen jäätyänsä tämä ei ollut voinut sietää sitä levottomuutta, joka hänet oli vallannut. Ja toimettomuus, johon hänet oli tuomittu, teki kaikki asiat hänen kiihtyneen mielikuvituksensa silmissä todellisuuttaan suuremmiksi. Se vaara, jonka hän kuvitteli Agnesta uhkaavan, näytti hänestä voittamattomalta ja samalla kertaa yltyi hänen pelkonsa siihen määrään, että hän tuskin enää jaksoi mieltään hillitä.