Eikä ollut ketään, joka olisi voinut hänen synkkiä ajatuksiaan hälventää. Isä Johannesta ei ollut näkynyt sen jälkeen, kuin hän oli tavannut Richissa rouvan, kasvatusäiti puuhaili palvelijoineen arkituvassa, Erkkiä ei kuulunut eikä edes Kirstikään näyttäytynyt. Illan suussa hän ei enää saattanut malttamattomuuttaan hillitä. Sisäinen ääni ajoi häntä ulos ja kaikista kielloista huolimatta hän laskeutui alas luhdilta ja meni rakennuksen edustalle puistoon. Siellä hän istuutui kivelle, jolta näki koko tuon miellyttävän päiväpaisteisen laakson, minkä pohjalla virta loristen juoksi järveä kohti.
Oli lämmin ja kaunis kesäilta ja Herman hengitti mielihyvällä ruohon ja kukkaisten tuoreita tuoksuja. Heikko tuuli puhalsi pohjoisesta ja tuuditteli puiden latvoja. Hän oli huomaavinaan, kuinka hänen voimansa varttuivat joka hengenvedolta. Siitä tuli, että hänen ajatuksensakin alkoivat kirkastua ja vivahdella ruusunpunaiseen.
Hän näki Engelbrektin kuninkaan edessä, kuuli hänen puhuvan sillä vakuutuksen lämmöllä ja voimalla, joka oli hänelle niin omituinen, näki kuninkaan vihan, kun hän kuuli voutiensa laittomat julmuudet ja kansan hädän, näki hänen ojentavan Engelbrektille kätensä ja kiittävän häntä. Kohta hän oli palajava, kohta mainitsivat siunaten kaikkien huulet hänen nimeänsä. Ja tästä iloisesta kuvailusta heijasti onnen hohdetta hänen omallekin elämällensä. Tosin hän ei tiennyt, kuinka oli pääsevä itsevaraiseksi, mutta nuorison tavoin vaikeudet sivuuttaen hän näki tulevaisuuden hymyilevän miellyttävintä hymyänsä, ja miten olikaan, niin sulautui koko unelma ihmeen ihanan, tummakiharaisen ja kirkassilmäisen neitosen kuvaksi.
Näitä juuri uneksiessaan hän kuuli askelten ääntä. Ne yhä lähenivät, ja oli ikään kuin hänen ihana unelmansa yhtä haavaa olisi muuttunut todellisuudeksi, sillä tuo tummakiharainen ja kirkassilmäinen tyttö astuikin aitauksen sisälle.
Mutta hän oli kalpea, hän hengitti kiivaasti ja hän pikemmin vaipui kuin istuutui vihtakoivun lehväin suojaan.
Herman ei ensinnä tiennyt, mitä hänen tuosta äkillisestä ilmestyksestä piti ajatella. Kenties se lopun pitäen olikin vaan hänen mielikuvituksensa pilantekoa, näköhäiriötä.
Hän meni puun luokse. Ei, sehän oli todellakin Agnes, Ewerstenin kreivin tytär, ja hänen silmänsä katsoivat rukoilevan tavoin häneen kuoleman kauhun kuvastuessa hänen ihanoilta kasvoiltaan.
Kaikki veri virtasi Hermanin sydämeen. Hän seisoi aivan mykkänä ja loi katseensa maahan.
Silloin esiintyi yht'äkkiä kolmas henkilö. Se oli vouti, Juhani Wale. Hänen silmänsä katsoivat niin säälien neitoseen ja hänen huulensa vetäytyivät mitä lempeimpään hymyyn.
Mutta Agnes hypähti pystyyn ja käänsihe pois päin, neuvottomana minne paeta.