Hetken vaara sai Hermanin taas rauhoittumaan. Hän älysi heti, miksi
Agnes oli turvautunut tänne ja hän oli heti valmis häntä puolustamaan.
"Kasvatusäitini odottaa teitä tuolla sisällä, arvoisa neiti", sanoi hän, "ja isänne, kreivi, mahtanee ennen pitkää olla täällä! Jos sallitte, niin saatan teitä täältä puiden välitse."
Agnes riensi keveästi kuin keijukainen kapeata polkua puiden välitse ja
Herman seurasi häntä. Mutta vouti kiiruhti myöskin perästä. Hän tarttui
Hermania käteen.
"Näyttää siltä", sanoi hän, "kuin tuloni teitä peljästyttäisi… Ja kuitenkin luulen tulevani mitä parhaissa aikeissa. Näin miehen ahdistavan arvoisaa neitiä ja riensin hänelle avuksi. Toinen oli kuitenkin minua onnellisempi…"
"Jos Ewerstenin kreivin tytärtä haette, vouti", keskeytti Herman, "niin lienee hänen isänsä talo paras paikka, missä häntä tavata; jos taas minua haette, niin ette tullut sopivimpaan aikaan…"
"Ja kuitenkin", jatkoi vouti, "koskee käyntini juuri sinua, Herman."
Ääni, jolla hän puhui, oli niin myöntelijäs ja milt'ei hyväilevä, että Herman kummastellen katsoi häneen, voimatta oikein käsittää, kuinka tämä ääni ja nämä kohtelijaat tavat saattoivat soveltua sille Juhani Walelle, jonka hän viimeksi tapasi Borganäsissä, ja jota hän siellä vaati kaksintaisteluun.
Äänestä päättäen siinä oli rukoilija, joka tarvitsi apua.
"Sanotteko asianne koskevan minua, vouti?" kysyi Herman, kummastuksen ja vastenmielisyyden vaihdellessa hänen katseessaan.
"Se koskee teitä ja minua ilahuttaa nähdessäni voimainne varttuneen, sillä sanottavani on niitä koetteleva…"