"Lyhykäisesti, vouti … mitä teillä on minulle sanomista?"
"Tärkeitä asioita", vastasi vouti, "mutta olette minulle vihoissanne ja se pahoittaa mieltäni … mutta puhukaamme siitä sitten. Minulla on varmoja tietoja Köpenhaminasta ja Engelbrektistä."
Hermanin silmät välähtivät näistä sanoista ja tuijottivat tutkiskellen voutiin, joka siinä seisoi ikään kuin ystävällisyyden ja sovinnollisuuden vaippaan kääriytyneenä.
"Valitettavasti eivät tietoni ole iloisia", jatkoi vouti. "Kuningas on tahtonut tutkia Engelbrektiä ja pyytänyt häntä jäämään sinne, kunnes hänen voutinsa saattoivat tulla sinne vastaamaan niihin syytöksiin, joita hän oli tehnyt… Hiljaa, hiljaa, nuori mies, salli minun puhua loppuun. Te olette huomaava toimivani todellisesta ystävyydestä teihin ja siihen kansaan, jota minua pakoitetaan sortamaan. Engelbrekt ei suostunut kuninkaan pyyntöön ja hänet heitettiin vankeuteen. Kuninkaan tuomio on jo saapunut Jösse Eerikinpojalle. Sen mukaan on Engelbrekt kaikille taalalaisille ja vuoritilallisille ja koko Ruotsin rahvaalle julistettava kavaltajaksi, joka on kuninkaallensa valheita kannellut…"
"Moiset puheet voitte jättää", keskeytti hänet Herman, koettaen pysyä levollisena ja salata sitä kauheata levottomuutta, joka hänen mielessään riehui, "saattavathan ne sentään sopia miehelle, jonka joka mies konnaksi katsoo!"
"Nuo sananne eivät minua loukkaa, Herman", puuttui taas vouti puheeseen, "minä olen loukannut teitä ja teillä on oikeus minua siksi sanoa, mutta minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joilla teitä viimeksi Borganäsissä tavatessamme puhuttelin, ja katumukseni vakuudeksi tarjoon nyt kaiken sen hyvityksen, mitä saatatte haluta."
Herman kummastui yhä enemmän tästä puheesta ja voudin arvo kohosi hänen silmissään, samoin kuin hänen sanansakin alkoivat tuntua luotettavammilta. Mutta toisekseen taas tuntui siltä, kuin peto olisi piillyt hänen sydämessään.
"Käsitätte sentään toivoakseni", jatkoi vouti, "tarmoa ja voimia sekä hyviä neuvoja nyt olevan tarpeen. Jos tahdotte kuulla sen miehen neuvoa, joka teiltä on konnan nimen ansainnut, niin…"
"Puhukaa, puhukaa, vouti, minkä neuvon minulle annatte?" huudahti
Herman, mieli kovin kuohuissaan.
"Minä neuvon teitä nousemaan ratsaille ja menemään kuninkaan puheille… Sillä välin koetan viivyttää kuninkaan kirjeen julistamista. Ja kun palajatte, niin silloin olen miekka kädessä teitä auttava, missä ja milloin vaan tahdotte. Mutta aika rientää, jokainen kuluva hetki tempoo Engelbrektiä yhä lähemmäksi kuolemaa…"