"Onko totta, mitä minulle on sanottu", kysyi tällöin Herman ja katsoi
Agnekseen, "onko totta, että isänne huomenna lähtee vuorelta?"
"On", vastasi Agnes.
"Kiitos sitten, arvoisa neiti", jatkoi Herman, mutta keskeytti yht'äkkiä puheensa, ikään kuin oudoksuen kiittämistään. Hän tuli näet ajatelleeksi, että sen mitä Kirsti oli hänelle sanonut ja mitä hän itse luuli nähneensä piti pysyä salaisuutena. Tästä pulasta hänet päästi Agnes itse.
"Teidän ei tarvitse minua mistään kiittää", sanoi hän, "mutta minun teitä paljosta … en koskaan ole unhottava reipasta tekoanne Jetturn-järvellä."
Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä.
Herman tarttui siihen ja katsoi tyttöä silmiin. Tämä kädenlyönti oli kuin jokin temppu, jolla purkautui se lumous, jossa ihana tyttö oli häntä pitänyt.
"Olisin onnellinen", sanoi hän, "jos tuo tekoni tekisi teidät ainaiseksi velallisekseni. Joku sisällinen ääni kuitenkin minulle sanoo, että minun on teitä yhtä paljosta ja vielä enemmästäkin kiittäminen."
Hän piti yhä edelleen neitosen kättä omassaan ja hän tunsi sen vapisevan. Kasvatusäiti oli rientänyt pienelle portille, jonka hän sulki nähdessään kreivin siitä ohitse ratsastavan isolle kartanonportille. Molemmat nuoret jäivät sen tähden melkein kahden kesken.
"Olen kuullut sanottavan", jatkoi Herman, "että ritari taistelee Jumalan, kuninkaan ja naisensa puolesta. Tosin on Herman Berman liian halpa mies kantamaan kreivintyttären värejä, mutta sen vannon, ja Jumala valani kuulkoon, että lähinnä taivaan Jumalaa ja sitä maata, joka on nähnyt minun syntyvän, tahdon elää ja kuolla teidän hyväksenne, Agnes neiti!"
Samassa näkyi Hannu kreivi tulevan puiden välitse. Hän huusi tytärtänsä; Agnes ei ennättänyt vastata. Mutta Herman näki kuitenkin kyyneleen kiiltävän hänen silmässään ja tunsi hänen puristavan hänen kättänsä.