Mitä nuoren Herman Bermanin mielessä kyti, on helppo käsittää. Vielä hehkuivat hänen poskensa suuttumuksesta, vieläkään ei ollut vihan liekki sammunut hänen silmistään. Eikä se hetkisesti kuohahtanut viha nyt tässä leimahtanut ilmituleen, vaan se oli vuosikausia kyteneen kostonhimon ilmausta. Se oli ensimmäinen vuorenhuipulle sytytetty sotatuli ilmoittamassa ystävälle ja vihamiehelle vainonajan olevan tulossa. Mutta vielä muukin kuin nuo yleiset tilinteot väkivallan ja mielivallan harjoittamisesta — tilinteot, jotka tilipäivän tullen olivat vastaajansa kukistavat ja jotka vaativat tositoimintaa jokaiselta rehelliseltä Ruotsin mieheltä — vielä muukin kuin ne sai nuorukaisen mielen valtavammin kuohumaan ja hehkuvan punan hänen poskillensa. Sen tekivät vielä tuon pelkurimaisen muukalaisen pilkalliset loppusanat, hänen isäänsä tarkoittavat salavihjaukset.
Herman Berman oli varttunut mieheksi Engelbrektin perheessä ja oli koko kasvunaikansa vuoritilalliselta ja hänen vaimoltansa saanut osakseen mitä huolellisimman hoidon. Mutta hänellä oli toinen nimi, hän ei ollut edes kaukaistakaan sukua kasvatusvanhemmilleen ja omasta isästään ja äidistään hän ei tiennyt mitään. Tähän asiaan ei kasvatusisä ollut koskaan tahtonut puuttua. "Olet ystäväni poika; hänen nimensä oli Herman Berman niin kuin sinunkin!" — Tämän hän aina sai vastaukseksi kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä. Ja kuitenkin tuntee joka ihminen olennossaan elävän tarpeen olla selvillä elämänsä ensimmäisistä ehdoista. Saakoonpa osaksensa kuinka suurta hyvyyttä ja hellyyttä hyvänsä, niin tuntuu hän kuitenkin omasta mielestään joissakin määrin eksyneeltä linnulta, jollei hän vilpittömin katsein ja punehtumatta saata muistella ja mainita syntyperäänsä.
Voudin ivallinen huudahdus kysyessään Hermanin isää herätti taas yhtä haavaa nuorukaisessa henkiin kaikki vanhat houreet, koko hänen sydämensä ikävöimisen saada varma tieto asiasta. Tämä oli arin kosketeltava kohta. Tuskin olisi kreivin väliintuloa tarvittu hillitsemään kuohahtavaa vihaa, jollei vouti näitä sanoja olisi lausunut. Tämä pisara se sai ylen täyden maljan vuotamaan yli reunojensa.
Kaikkea tätä nyt nuorukainen ajatteli ratsastaessaan kreivin rinnalla.
Mutta kohta he saavuttivatkin edellä ratsastajat ja ilosta huudahtaen ohjasi Agnes hevosensa isänsä hevosen rinnalle. Sitä ennen hän kuitenkin oli luonut sanomattoman lemmekkään katseen isän rinnalla äänetönnä ratsastavaan nuorukaiseen.
Tämän hänen katseensa huomasi nuorukainen ja niin ihmeteltävän mahtava oli sen voima, että kaikki synkkyys hetkiseksi poistui hänen kasvoiltaan. Oikeastaan hän vasta nyt oikein selvästi näki nuo kauniit mielenilmeiset kasvot, jotka lauhkean kevättuulen niitä hivellessä ja pehmosen kärpännahkasisusteisen päähineen reunustamina toivat mieleen elämän suloisimman ja ihanimman puolen. Järvellä Hiidenvaaran kupeella ja Borganäsin salissa olivat muut seikat kokonaan vallanneet hänen mielensä. Täällä, matkalla linnasta, ajatusten yhteisestä pahasta siirryttyä hänen yksityiseen mielipahaansa, täällä hän oli herkempi hellemmille tunteille. Tyttönen oli kuin ihmeen ihana kukkanen keskellä sydäntalvea; hänestä oli, kuin yön synkkyys olisi hälvennyt hänen ympäriltään ja pienoinen pilkku kirkasta taivasta olisi välkähtänyt hänelle neitosen silmistä.
"Kauvanpa viivyit, isä", sanoi hän, katsoen sydämellisen hellästi vanhaan mieheen, "olin jo vähällä kääntyä takaisin linnaan!"
"Kuinka, lapseni!"
"Kas niin, elä nyt rupea nuhtelemaan. Minulla näetsen, isä, on jotakin sydämellä, jota tahtoisin voudilta pyytää enkä saa rauhaa, ennen kuin olen sen tehnyt…"
"Entä sitten, rakas lapsi, pyyntösi kai ei tarvinne niin pitkiä kierrättelemisiä. Onhan tapasi puhua asiat halki, jos sinut oikein tunnen."