Sen tähden valtasi nuorukaisen sellainen levottomuus kuullessaan Agneksen ja voudin keskustelusta, mistä oli puhe. Sen tähden hän nyt ajoi täyttä karkua yli puiden ja pölkkyjen, missä vaan suinkin oli mahdollista halki metsän tai poikki ketojen lyhentää mutkikasta kyläntietä.
Se yksin häntä huoletti, että voudin väki kenties oli Hamrasta lähtenyt toista tietä ja ehkä siis lähtenyt takaisin Borganäsiin. Hamra näet oli silloin, niin kuin vielä nykyäänkin, pohjoispuolella Håfrania. Mutta jos näin oli asian laita, täytyi hänen jatkaa matkaansa aina Hamraan asti, voidakseen sitten vesitietä ajaa vihollistansa takaa. Kaikki riippui hänen hevosensa nopeudesta, mutta hän tunsi sen voiman ja kestävyyden ja taputti luottavasti sen vaahtoisia lapoja. Hän oli joutuva, hänen täytyi joutua ajoissa perille, joko sitten pyrkiäkseen päämääräänsä järven poikki taikka ajaakseen takaisin valtamaantielle, — hän arveli näinkin käydessä voivansa joutua ennen voutia.
Uskomattoman nopeasti ajoi hän matkan Hamraan. Mutta selvä närkästyksenilme näkyi ratsastajan kasvoilla hänen ajaessaan niiden isojen kuonaläjien ylitse ja välitse, joita oli kylän lähistössä muistomerkkeinä aikaisemmasta raudanvalmistuksesta. Kylässä vallitsi kaikkialla hiljaisuus, aivan kuin kuolema olisi käynyt siellä tuhojaan tekemässä ja talot olivat kuin autioina. Hänen levottomat katseensa hakivat turhaan ihmistä, jolta hän voisi saada haluamansa tiedot. Hän pysähtyi muutaman isonlaisen rakennuksen edustalle kuuntelemaan. Ei hisahdustakaan. Koko kylä oli aivan kuin noiduttu.
Nuorukainen näytti tuumailevan jotakin ja aivan kuin epäröiden käänsi hän hevosensa poispäin kylästä. Silloin hän erään talon seinällä, vähän syrjään siitä missä oli, huomasi ihmisen varjon, aivan liikkumattoman, ikään kuin se omistajan jo paettua olisi jäänyt paikoilleen.
Hän ajoi sinne. Siellä seisoi mies, jäykkänä ja liikkumattomana kuin kivi. Se oli vanha mies, harmaahapsinen ja harmaapartainen, mutta hänen vahva ruumiinrakennuksensa ja jäntevät kätensä osottivat, että hän vielä oli täysissä miehenvoimissa. Hänen silmänsä tuijottivat johonkin esineeseen, joka oli hänen jalkainsa juuressa. Nuorukainen ei heti saattanut sitä nähdä, mutta miehen kasvoille kuvastuva suru, taikka pikemmin epätoivo, pani hänet aavistamaan jotakin kauheata. Hän laskeutui hevosensa selästä ja astui miehen luokse.
Tämä ei sitä huomannut; hän oli kokonaan kuin kahlehdittu edessään olevaan esineeseen. Se oli kuolleen ihmisen ruumis. Läpi luitten tunki Hermanissa kauhistus, kun hän näki ruumiin. Se oli tuttu nuorukainen ja vanhus oli nuorukaisen isä.
"Kummia on tapahtunut, Eelovi ukko", sanoi nuorukainen, "viimenäkemästämme Hiidenvaaralla!"
Mies nosti päätänsä ja hänen kuivat, palavat silmänsä tähystivät hetkisen puhuttelijaa. Tämä puristi hiljaa hänen kättänsä ja vastasi hänen äänettömään vaikeroimiseensa katseella, niin miellyttävällä ja rohkealla, että vanhus ikään kuin heräsi sikeästä ja raskaasta unesta.
Syvä huokaus tunkihe hänen huuliltaan.
"Hän oli viimeinen!" huokasi ukko.