"Viimeinen!" toisti nuorukainen, "viimeinen kymmenestä yhtä reippaasta!"
Omituisella äänenpainolla hän toisti sanan "viimeinen", ja se näytti koskevan mieheen. Hän loi nuorukaiseen kysyvän katseen.
"Viimeinen, sanot; vielähän yksi olisi jälellä … vai onko myöskin retki kuninkaihin samalla kuolemanretki, sano, mitä arvelet?"
"Niin on kuin sanot, ukkoseni, … kuninkaan puheille meno on meidän päivinä sama kuin kulku kuolemaan."
"Heitä oli toki viisi!"
"Heitä oli viisi, mutta nyt he kaikki jo ovat menneet toiseen maailmaan. Emme ainoatakaan heistä saa enää tavata."
Kuoleman kalpeus laskihe ukon ahavanpolttamille kasvoille ja hänen katseensa synkistyi. Mutta hän vaikeni. Hänen mittansa oli kukkurallaan; sitä tuskaa, minkä hän tunsi, ei saanut sanoin lausutuksi.
Nuorukainen jätti hänet hetkiseksi rauhaan, mutta joka silmänräpäys näytti häntä milt'ei polttavan.
"Sanokaa minulle nyt, Eelovi", katkaisi hän vaitiolon osottaen kuollutta nuorukaista, "kuinka on tämä tapahtunut?"
"Voudin ratsumiehet", vastasi talonpoika, "tulivat tän'aamuna varhain. Heidän piti saada rehua voudin hevosille, naisten piti vetää kuormia, vanhan Märtan he kipeänä ja kurjana raastoivat vuoteeltaan ja lyöden ja pieksäen valjastivat vetämään. Poika, joka on tuossa, kävi vastarintaan tahtoen temmata sairaan heidän käsistään ja silloin…"