"Niin, tuota kelpaa kuunnella, hurskas äiti, vaikka sen jo osaankin ulkoa. Mutta nythän ryhdyt mieliaineeseesi. Ruotsin talonpojat … niin, ne ovat uljasta väkeä, mutta minun mielestäni kuitenkin…"
"No, mitä sinun mielestäsi, rakas lapsi?"
"Minun mielestäni ne ovat kovin kärsivällisiä ja pitäisi kai heidän joukossaan löytyä sellainen mies, joka voisi ryhtyä estämään kaikkia täällä tehtäviä julmuuksia."
"Ole huoleti, lapseni, ehkäpä hyvinkin kohta olet huomaava sen kärsivällisyyden, jota moitit, olevan tämän kansan suurimpia hyveitä. Kelpo mies heidän johtajanansa … niin, niin."
Vanha rouva vaikeni yht'äkkiä. Sitten hän jatkoi hiljaa kuin itsekseen:
"Sellaisen miehen voisi toki löytää — sen voisi löytää." Ja hän pani kätensä ristiin, ja sama levottomuuden ja tuskan ilme oli taas huomattavana hänen katseessaan.
"Sinä peljästytät minua, äiti", sanoi Agnes, "katseesi käy niin levottomaksi, aivan kuin äsken hevosesi säikähtyessä … nythän jo toki olemme kaukana siitä kauheasta viidakosta. Mutta nyt en sinua päästäkkään, ennen kuin sanot, mitä sieltä sakeasta pensaikosta näit ja mikä sinua niin peljästytti. Näinhän kyllä, että peljästyit yhtä paljon, kenties enemmänkin, kuin hevosesi. Ethän vaan liene nähnyt sitä miestä, joka kelpaisi tämän kansan johtajaksi?"
"Tyttäreni", sanoi Richissa rouva luoden Agnekseen katseen, jossa kyllä vielä näkyi levottomuutta, mutta lujemman tahdon hillitsemänä, "jättäkäämme tämä asia. Monta muistelmaa nuoruuteni ajoilta, sekä synkkää että iloista, kohtaa minua täällä. Yksi sellainen katsoi minuun viidakosta, siinä kaikki; salli minun pitää se yksityisenä…"
"Ja se muistelma, jonka sieltä näit, se toi mieleesi johtajan — ah, nyt olen selvillä, kultakannuksisen ritarin sinun värisi kypärissään…"
"Agnes!"