"Ihana aamu, oikein ihana aamu", huudahti hän.
"Ja nytkö vasta sen huomaatte, vouti?" kysyi kreivi.
"Anteeksi hajamielisyyteni", jatkoi vouti kiirehtien hevostaan, kuten kreivikin teki, "suokaa anteeksi, jos sen tähden jollakin tavoin olen laiminlyönyt huomaavaisuuttani kunnianarvoisaa vierastani kohtaan! En tahdo kieltää vuoritilallisen lähetin ja niiden sanojen, jotka hän tuli sanoneeksi, tahtomattani johtaneen ajatukseni vakavampiin asioihin, kuin oikeastaan teidän seuralaisellenne sopii. Toivon sentään niin kokeneen herran, kuin te, antavan kaiken tämän anteeksi."
"Olkaa varma siitä!"
Agneksen päästämä huudahdus sai sekä kreivin että voudin kääntymään ympäri. Molemmat naiset istuivat kuin noiduttuina ratsuillaan katsoa tuijottamassa metsänharvennuksen lävitse sinne päin, missä varikset hetkistä ennen olivat vetäneet voudin huomion puoleensa.
Kreivi oli juuri kääntymässä takaisin tyttärensä luokse, kun yksi voudin ratsumiehiä täyttä laukkaa syöksähti herransa eteen ja huudahti:
"Nuorukainen, herra!"
Vouti repäsi silmänsä renkaisilleen aivan kuin luullen miehen menettäneen järkensä. Ratsumies huomaten ajan olevan täpärällä ei ruvennut pitempiin puheisiin.
"Kuorma, herra, tulee tuolla", sanoi hän; "nuorukainen, joka äsken erosi omille teillensä, ajoi juuri nyt ohitsemme tuolla tiellä."
"Kautta Vapahtajan viiden haavan, tästä näyttää tulevan jotakin. Hoi miehet, seuratkaa minua!"