"Joko sinua nyt taas paha sisusi riivaa, Belgsting? Selvän selon voin toki tehdä kulustani. Tulen kuninkaan puheilta. Matkallani länsipuolella Barkenia olevien sulatuspajojen ja talojen kautta sain tietooni yhtä ja toista ja muun muassa senkin, että Vajamäellä ehkä voisin sinutkin tavata. Minulla oli onni matkassani. Ja nyt vaatii, arvelen ma, sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, että mitä pikemmin sen parempi saan tavata voudin."
Nämä aivan arkailematta lausutut sanat näyttivät saavan Belgstingin rauhoittumaan. Hän hellitti kätensä.
"Siis huomisiltana Skedevin kirkolla", toisti pieni mies. "Saatuani nyt asiani toimitetuksi ei minulla enää ole mitään syytä kulkea tätä tietä."
"Aivan niin, Kirjuri-Martti", vastasi Belgsting, "tapaamme taas toisemme kirkolla. Jos ennen tapaisimme", lisäsi hän hitaasti ja kumealla äänellä, lausuen joka sanan omituisella äänenpainolla, "niin tuskinpa siitä sinulle saattaisi olla mitään hyötyä."
Valo, joka puiden välitse kiilui, tuli pienestä tuvasta. Se paistoi himmeästi, mutta yht'äkkiä se muutamiksi silmänräpäyksiksi kirkastui. Kuului oven narisemista saranoillaan. Tietysti valo tätä avattaessa esteettömästi ja sen tähden myöskin kirkkaampana virtaili ulos ja valaisi esineet, jotka sattuivat sen eteen. Muutamia säteitä sattui myöskin näihin molempiin miehiin. Toisella, jota oli Belgstingiksi sanottu, oli jättiläisen koko, toinen, Kirjuri-Martti, oli hinterä mies ja seisoi hiukan kumarassa. Hänen asentonsa oli aivan kuin nöyrän palvelijan herransa edessä. Belgsting seisoi selin valoon, Martin kasvoihin se sitä vastoin paistoi suoraan. Näiden ilmeen nähdessään tuo valtiasmainen Belgsting säpsähti kuin sähköiskun tapaamana. Martin kasvot hymyilivät, mutta se hymy oli inhottavaa ja kammottavaa nähdä.
Seuraavassa tuokiossa oli pimeys taas vallalla. Kirjuri-Martti poistui samalle suunnalle, josta oli tullutkin. Belgsting seisoi hetkisen hiljaa ja hänen tarkka korvansa näytti tahtovan erottaa poistuvan askelten äänen vielä sittenkin, kun se jo oli mahdotonta. Vielä kerran valaisi tuvasta tuleva valo puut hänen ympärillään ja tämä herätti hänet ajatuksistaan.
Hän kulki ne muutamat askeleet, joiden välimatkan päässä hän oli tuvasta, avasi oven ja astui sisään kumartaen syvään jättiläisvartaloansa mahtuakseen matalasta ovenaukosta sisälle.
Tupa oli pieni. Iso takkavalkea roihusi matalalla liedellä ja valaisi joka sopen paitsi lähinnä tulisijaa olevia paikkoja. Toisen sivuseinän lavitsalla istui talonpoika, puettuna tummanharmajaan haljakkaan, sellaiseen, jommoista eteläisen Taalainmaan talonpojat silloin pitivät. Tuon mahtavan miehen astuessa kynnyksen yli hän nousi ylös ja tervehti: "Jumalan rauhaa!"
"Jumal' antakoon!" vastasi tulija ja katsoi ympärilleen huoneessa.
Penkille, uunin nurkkaan oli tehty vuode. Sillä makasi vanha vaimo, joka kuitenkin nyt oli noussut istumaan ja kädet ristissä katsoi eteensä. Hänen jalkojensa juuressa istui keskenkasvuinen poika. Molemmat katsoivat tulijaan ja poika nousi seisomaan, niin kuin talonpoikakin.