"Antaa heidän virittää, muori, miekkani ja hyvä hevoseni kyennevät toki minut pelastamaan. Ja kohta toivon meidänkin saattavan panna kovan kovaa vastaan ja silloin on tuho tuleva tuolle käärmeenpesälle! Kiitos Erkki, sinähän hoidit eilen hevostani kuin aika mies ja olisinpa vaan ritari, niin ottaisin sinut aseenkantajakseni, niin totta kuin nimeni on Herman."
Pojan silmät saivat tällöin omituisen kiillon ja hänen ruma muotonsa tuli oikein kauniiksi. Hän nousi ja tarttui nuorukaisen käteen.
"Olet pannut henkesi alttiiksi äitini puolesta", sanoi hän, "samoin en ole minäkään säästävä omaani sinun hyväksesi, olinpa aseenkantajasi tai en."
"Niin sanoo Eelovikin", ryhtyi talonpoika puheeseen lyöden nuorukaista olkapäälle. "Kaunis ja vilpitön kiitos ja tässä rehellinen käteni, milloin niin tarvitaan. Sen ansaitsee se teko, jonka eilen teit, Herman. Minä tapasin itsensä Matti Eeronpojan ja onni suosi sekä sinua että häntä, niin että hän pääsi oikeaan aikaan perille. Jos vouti olisi hänet nähnyt hänen ajaessaan, minkä vaan hevonen kesti, niin tuskinpa hän olisi ottanut joutuakseen harhateille siitä, että sinä käänsit kulkusi itään päin. Vouti ja hänen ratsumiehensä ajoivat etelään päin taas keskipäivän aikaan ja silloin oli vouti niin julmistunut, että miehet, jotka tulivat häntä vastaan, eivät voineet nähdä kuin valkuaisen hänen silmistään."
"Entä ne muut naiset", kysyi Herman, "pääsivätkö he pelastumaan?"
"Eivät; heidän täytyi kyllä vetää kuormat perille ja he saivat monta ruoskanhuimausta sitä paitsi…"
"Mutta olivathan he nuoria!"
"Voutipa löytäisi heidät kuitenkin aina ja silloin viimeinen hämmennys tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Vaikea on oleva vanhankin muorin päästä niin hyvään kätköön, ett'ei vouti häntä löydä."
"Niin pian kuin siksi voimistut, muori", sanoi Herman vaimoon kääntyen, "pitää sinun tulla Engelbrektin luokse; hän on sitten kyllä pitävä sinusta huolen."
Näitä puhuttaessa oli iso mies koko ajan seisonut takan luona äänetönnä pää vaipuneena ryntäille, aivan kuin tietämättömänä muusta kuin itsestään. Nyt hän käännähti ympäri, hänen uljas päänsä kohosi ja hänen tyyni, kirkas katseensa oli kiintynyt Hermaniin.