Mutta laulaja jatkoi:
Kerran kun sarvesta siemasi vaan,
Unhotti taivahan, unhotti maan.
Toiste kun sarven hän huulille toi,
Ei päivää, ei kuuta hän muistaa voi.
Nyt kosketti käsi ovenripaa. Laulaja oli avaamaisillaan ovea. Ja ikään kuin hänelle aavistus olisi sanonut, keitä sisällä oli, tulivat hänen sävelensä niin heleiksi ja hellyttäviksi, että itse synkeämielisen Belgstinginkin täytyi kätkeä kasvot käsiinsä.
Sarven kun vieläkin huulille toi.
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi!
Isä jäi mielestä, äitikin myös.
Se, katumus katkera, sun on työs!
Tällöin aukeni ovi ja siinä nähtiin nainen. Hän ei näyttänyt huomaavan ketään huoneessa. Hänen katseensa oli tylsä ja silmät tuijottavat. Hän ei ollut enää nuori, mutta kasvoista näkyi hävinneen tavattoman kauneuden jälkiä. Vaaleat hiukset valuivat vapaina kiharoina hartioille ja päässä oli katajanhavuinen seppele. Väljä viitta oli hänellä verhona, mutta sen hän tupaan astuessaan höllitti, joten hoikakan pitkä vartalo koko kauneudessaan pääsi näkymään. Pukuna hänellä oli musta, punasella ja hopealla reunustettu hame ja samoin hopealla kirjailtu röijy.
Viimeisen sävelen vaijettua näytti elonkipinä syttyvän hänen silmiinsä, jotka joku salainen voima näytti suuntaavan lieden luona seisovaan, murtuneeseen mieheen.
Mielipuoli kirkaisi silloin kamalasti ja vaipui tunnotonna lattialle.
Herman riensi häntä nostamaan, mutta Belgsting lykkäsi hänet syrjään. Niin varovasti, että se läheni hellyyttä, jommoista tuossa väkevässä, raudankovassa miehessä tuskin olisi luullut löytyvän, hän nosti hänet, syliinsä ja kantoi vuoteelle, jolla vanha vaimo lepäsi. Tämä nousi ylös ja aivan kuin olisi nähnyt miesparan ajatukset sanoi:
"Olen kyllin vahva, ei haittaa ollenkaan."
Hiljaa laski Belgsting kantamuksensa vanhuksen vuoteelle ja painoi kädellään taintuneen päätä, kumartuen hänen ylitsensä, ikään kuin terävällä katseellaan tunkeaksensa aivojen komeroihin ja pahan syvimpiä juuria tutkiakseen.