Sitten hän kääntyi vanhukseen ja kätensä hänen olkapäällensä laskien sanoi:
"Hoida Belgstingin tytärtä, muori, ja rukoile hänen puolestansa!"
Hänen äänensä oli lauhea, melkein hellä tätä pyyntöä tehdessä. Mutta äkisti hän käännähti ympäri.
"Engelbrekt, Engelbrekt", kuuluivat hänen huulensa kuiskaavan.
Sitten hän meni takansopelle, johon hän oli pitkän sauvansa asettanut, otti sen ja läksi sanaakaan sanomatta tuvasta.
Vaieten seurasi häntä vanha Eelovi, mutta Herman jäi paikalleen, ikään kuin lattiaan naulittuna. Hän ei pitkään aikaan saanut silmiänsä siirtymään tuosta kuolonkalpeasta naisesta, jonka kauniita kiharoita katajanhavuseppele koristi.
"Eikö sitten koskaan ole tämä arvoitus saava selvitystään", huudahti hän ja jatkoi hiukan keskeytettyään, "ja kuitenkin hengelläni takaan kasvatusisäni!"
Ei hän eikä vanhus, joka hoiteli sairasta, ollut huomannut oven avautumista ja pitkän rotevavartaloisen dominikaanimunkin tupaan tuloa. Munkilla oli päähine vedettynä syvälle pään ylitse, niin ett'ei näkynyt juuri muuta kun säihkyvä silmäpari ja tuuhea harmahtava parta, joka aaltoina laskeutui ryntäille. Hän oli kuullut nuorukaisen huudahduksen ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä ja sanoi:
"Oikein, poikani! Puhtaampana ei kulta valu sulattimesta, kuin on Engelbrekt Jumalan ja ihmisten edessä. Jos sen Jumala niin tahtoo, saa kyllä arvoitus vielä kerran täällä selvityksensä, ja jollei, niin on se sen saava tuolla ylhäällä!"
Munkki osotti taivasta kohti.