"Mutta nyt on aika ryhtyä toimimaan", sanoi hän sitten, "miehet ovat koolla. Joudu, poikani, ja pidä kasvatusisäsi tahto mielessäsi. Kenties näet minut vielä joukossanne, mutta ensin tulee minun hoitaa tuota tyttöä."
VII.
Kokous.
Sade oli tauonnut ja ankaran pohjatuulen ajamina lensivät pilvet taivaanlaella. Kuu valoi hopeaansa metsään ja tähtinä kimaltelivat sateenpisarat honkien tummanvihreissä havuissa. Reippain askelin kulki Herman matkan pieneltä tuvalta talonpoikain kokouspaikalle. Se oli syvällä sakeassa metsässä. Sitä lähetessään hän näki puiden takana avonaisella paikalla ainakin satasen talonpoikia koolla. He seisoivat isossa, tulisoihtujen valaisemassa piirissä. Useimmat talonpojista olivat likiseutulaisia, mutta näkyi siellä monta etempääkin tullutta. Nämä tunsi heti valkoisista turkkitakeista ja suippokupuisista hatuista.
Yleinen äänettömyys oli vallalla Hermanin tullessa miesten piiriin. Hän näki Belgstingin astuvan syrjään ja päätti siitä vuoritilallisen puhuneen talonpojille. Kohta hän huomasikin arvelunsa todeksi, kun eräs Moran mies astui esiin ja alkoi puhua.
"Runsaita sanavaroja", sanoi hän, "ei meillä talonpojilla ole, mutta kiitos sulle, Belgsting, siitä, että olet kutsunut meidät kokoon. Tuho uhkaa ja vuosi vuodelta kireämmin kopristaa meitä voudin koura. Kauvan me Siljanin-seutulaiset kuulimme vaan huhun kertovan täkäläisestä hädästä ja väkivallasta ja me arvelimme sen vaan rikkaita ahdistavan. Mutta viime vuosina ovat voudin kädet ylettyneet meidänkin laihoille saroillemme ja monen, ennen omalla konnullaan eläjän, on nyt pakko kuolla nälkään tai kerjäämällä hankkia leipänsä. Me olemme neuvotelleet asiasta ja myöskin puhelleet naapuripitäjäläistemme kanssa ja olemme sitä mieltä, ett'emme enää tahdo kärsiä laittomuutta ja rauhattomuutta, vaan lähdemme mieluummin mies talosta. Sitä mieltä olemme me Moran miehet."
"Sitä mekin Leksandin ja Rättvikin miehet", kuultiin parin talonpojan virkkavan moralaisen rinnalla, tämän vaiettua ja vetäydyttyä takaisin piiriin.
Silloin astui esiin vanha mies. Hänen päälakensa oli paljas, mutta tuuheita, hopeankarvaisia kiehkuroita valui otsakulmilta olkapäille. Katse ja liikkeet osottivat vielä sekä voimaa että ripeyttä olevan tallella.
"Arvoisat Taalainmaan miehet", sanoi hän. "Paljoa emme tarvitse puhua siitä, mitä alinomaa silmin näemme. Harvat voinevat muistaa niin kauvas taaksepäin kuin minä ja verrata muinoisia oloja seuduissamme siihen kuntoon ja järjestykseen, mitkä täällä nyt vallitsevat. Aivan hyvin muistan lapsuuteni ajoilta tuon jalon ja hyvän herran, Maunu kuninkaan, hänen oleskellessaan Husabyn kuninkaankartanossa tai Norbergissa, ja muistan mitä oikeuksia hän antoi sekä vaskivuorelaisille että hopea- ja rautavuorelaisille. Ja usein kuulin isäni juttelevan sitä aikaisemmista, ankaran Maunu Latolukon ja jalon Torkkeli Knuutinpoika marskin ajoista. Kaikki hyvin muistamme myöskin Albrekt kuninkaan ja Margareta kuningattaren, mutta ei milloinkaan ollut mielivallalla sitä sijaa kuin meidän päivinämme, ei edes silloin kun vuoritilallisen vero meni ulkomaalaiselle miehelle. Ei löydy täällä joukossamme ainoatakaan, joka ei ole kärsinyt laittomuutta Eerikki kuninkaan ja hänen voutiensa hallitessa."
"Kaukana on kuningas", jatkoi vanhus ensin katseltuaan miesten vakavia kasvoja. "Hän on tuskin käynyt valtakunnassaan Margareta rouvan kuoleman jälkeen. Ja jos me talonpojat haemme häntä kanteinemme, niin joko emme häntä ollenkaan löydä, taikka saamme matkamme maksaa vankeudella, hengellämme ja omaisuudellamme. Taikka myöskin pitävät korkeat herrat ja kuninkaan voudit kärsimyksiämme pilkkanansa. Maata on autiona suuret alat, veroja kiskotaan mielivaltaisesti. Härkä otetaan 12 äyristä, vaikka se kaupungeissa maksaa 4 markkaa, lehmä 6 äyristä, vaikka se muutoin maksaa 2 markkaa. Mutta voudit vapautetaan, valitimmepa kuinka paljon tahansa, ja sen tähden ne yhä käyvät julmemmiksi. Nyt on Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ripustanut viisi miestä savustettaviksi ja paistanut heidät hengettömiksi."