Piiri aukeni siltä puolen, josta ääni kuului, ja kookasvartaloisen mustaveljen nähtiin seisovan siellä käsivarret ristissä ryntäillä. Karjunta, kumea kuin karhun, jota pesässä hätyytetään, kuului vastaukseksi munkin kysymykseen. Epäilemättä pitivät kokoutuneet miehet sekä sitä että sen tekijää asiaan kuulumattomina. Joku miehistä tarttuikin munkin käsivarteen viedäkseen hänet piiriin sisälle, mutta voimalla, jommoista ei kukaan liene luullut hänellä olevan, lykkäsi hän julkean talonpojan syrjään ja astui vakavin askelin pää pystyssä keskelle miesten piiriä.
Aivan munkin perässä seurasi luikertelevin askelin pieni mies. Hän oli kääriytynyt harmaaseen viittaan, mutta seisattuessaan munkin rinnalle hän avasi viittansa. Hänellä oli päällänsä musta puku ja vyöllään musta, hopeasoljella kiinnitetty nahkavyö. Päässä hänellä oli lakki, samaa kangasta kuin takkikin. Hän viittasi kädellään pyytäen vaitioloa ja äänettömyyden synnyttyä hän alkoi pitkäveteisellä ja inisevällä äänellä:
"Minä olen Martti Sveninpoika, sen Hovin-Svenin poika, joka löydettiin kuolleena Belgstingin kaivoksesta. Moni teistä, kunnon vuoritilalliset ja Taalainmaan talonpojat, tuntee kyllä minut entisiltä ajoilta, niin kuin minäkin muistan teidät, vaikka viime vuosina harvoin olenkin ollut teidän parissanne."
Tämän esipuheen perästä hän teki selkoa tulostaan melkein samoin sanoin, kuin oli siitä Belgstingille puhunut kokouspaikalle tullessa, mutta täällä esiytymisensä syystä hän lisäsi:
"Tästä kunnon vuoritilallisesta erosin vähän aikaa sitten ja aioin tarkoituksessa, jonka hän hyvin tuntee, mennä voudin puheille Borganäsiin. Mutta koska tiesin teidän kokoutuvan tänä yönä ja useimpain miesten tahtovan Belgstingiä päälliköksi, juolahti mieleeni, että läsnäoloni ehkä saattoi olla hänelle hyödyksi. Ja nyt huomaan, ett'en erehtynytkään. Sen vaan tahdon sanoa, että siinä asiassa, josta Belgstingiä syytetään, minä olen oikea asianomainen ja minä julistan tässä Jumalan ja teidän kuullen, ett'ei Belgsting ole isäni murhamies. En tosin voi sitä todistaa, mutta kuninkaan vapautuskirjeen voin näyttää ja silloin hän on puhdas siitä viasta, joka hänet teistä erottaa."
Voitonriemu katseessaan hän katsoi miehiin ikään kuin odottaen hyvähuutoja. Niitä tulikin. Talonpojat alkoivat uudelleen huutaa, että Belgsting oli tuleva heidän päälliköksensä. Ainoastaan kolme miestä näytti olevan eri mieltä, tuo kookasvartaloinen mustaveli ja Herman Berman, joka oli asettunut hänen rinnalleen sekä erimielisyyden esine, ehdoteltu päällikkö itse.
Pienen mustapukuisen sanat näyttivät viimeksimainittuun tekevän varsin omituisen vaikutuksen. Se kummastus, jonka hänen esiytymisensä ensiksi herätti, muuttui kohta selvänselväksi ylenkatseeksi ja miehen rypistettyjen kulmakarvojen alapuolelle nousi pilvi, josta joka hetki saattoi odottaa salaman leimahtavan.
Hälinän ja miesten huutojen vaiettua tuo muhkea mies astui esille siitä paikasta, jossa tähän asti oli seisonut. Taas syntyi äänettömyys, jota häiritsi vaan joku silloin tällöin räiskähtävä tulisoihtu. Kaikki kuuntelivat pystyssä korvin, mitä mies oli sanova. Jokainen tunsi hetken tärkeäksi ja että vuoritilallinen oli sanova ratkaisevan sanan.
"Kunnon taalalaiset, rakkahimmat veljet ja ystävät!" alkoi hän mahtavalla äänellä, joka kuitenkin huomattavasti värähteli, mutta joka juuri sillä, että se niin silmiinpistävästi oli vastakohtana hänen voimakkaalle ryhdilleen ja ylpeälle käytökselleen, antoi hänen sanoilleen oikean luonteen. "Jos ajat olisivat kymmentä vuotta aikaisempia, jos minä rikkaana vuoritilallisena hallitsisin maatilaani Plogen-järven rannalla, silloin ei teidän tarvitsisi nähdä minun epäröivän puheeseenne vastatessani. Mutta nuo kymmenen vuotta ovat tehneet paljon muutoksia eikä Belgsting ole enää, mikä hän ennen oli. Ensin tahdon nyt sanoa, ja huomatkaa minun sanani, että Kirjuri-Martti laskettelee valheita sanoessaan, ett'en minä ole hänen isänsä murhamies. Minä se olen, hän kaatui tämän käteni iskusta ja syöksyi kaivokseeni…"
Tässä vuorimies keskeytti puheensa ikään kuin pitääkseen ajatuksiansa koossa.