Elokuun 1 p:nä 1434 oli äsken kertomamme kokous ollut Tukholman linnassa. Muutamia päiviä sen jälkeen astuskeli yksinäinen matkamies sitä tietä pitkin, joka Nyköpingistä lähtee luoteista suuntaa. Se oli pieni vähäpätöinen mies ja hän näytti käynnistä ja ryhdistä päättäen olevan väsyksissä pitkästä matkastaan. Päivä läheni loppuansa ja hänen raukeat silmänsä huomasivat mielihyvällä kappelin huipun kohoavan kaukaa puiden latvojen välistä.
Pian oli hän tuon pienen kappelin luona. Se oli Vadsbron kappeli. Hän tarkasteli läheisiä rakennuksia, mistä hän kenties voisi hakea yösijaa, mutta luultavasti hänellä oli syynsä olla siinä toimessa liikaa kiirettä pitämättä, sillä hän haki itsellensä aivan läheltä tietä piilopaikan kahden korkean kuusen välistä.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja tuuli kulki niin hiljaa puitten välitse, että tuskin lehtikään liikahti. Maisema oli suloinen katsella ylänköineen ja alankoineen, mutta luonnon kauneudesta ei tuo väsynyt matkamies näkynyt ollenkaan lukua pitävän. Hänen mielensä täytti kokonaan joku asia, joka esti häntä näkemästä mitään ulkopuolelta itseänsä. Painoiko häntä huoli vai valmisteliko hän aivoissaan jotakin konnantyötä, sitä olisi pintapuolisesti tarkastamalla ollut vaikea päättää. Rypistetyt kulmakarvat, nyrkkiinpuristettu käsi, jota hän tuon tuostakin löi nostettua polveansa vasten, silmissä palava tuima tuli näyttivät pikemmin puolustavan jälkimmäistä otaksumista kuin edellistä.
Pienessä kappelissa laulettiin messua ja ääni tunki metsään ja mäelle, jolla matkamies istui; mutta nuo pyhät sävelet jäivät yhtä tehottomiksi kuin luonnon kaunis maisemakin. Päinvastoin näyttivät hänen silmänsä palavan tuikeankin ja hänen kasvonsa tasoittuvan, ikään kuin hän nyt vasta olisi sieluntyössään päässyt mieluiseen tulokseen. Välistä näyttää siltä, kuin pahat ajatukset syntyisivät ja kehittyisivät pikemmin ja varmemmin silmätysten kauniin ja pyhän kanssa, niin kuin saman auringon lämpö tuleennuttaa sekä kukkaisen että käärmeenmunan. Omituiselta se tuntuu, mutta pyhimmät asiat ovat tavallisesti välttämättömimpinä ehtoina pimeyden henkien esiin manaamiseen ja papin pyhittämä rippileipä on vieläkin kansanluulon mukaan oivallinen pääsykirja paholaisen pitoihin.
Miehen ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun muutamia ratsumiehiä tuli ajaen tietä pitkin. Heitä oli luvultaan neljä. Kaksi herrasmiestä ajoi edellä ja vähän jälempänä kaksi palvelijaa. He pysähtyivät, kun kuulivat messun laulantaa kappelista ja paljastivat päänsä sekä tekivät ristinmerkin. Kätkeytynyt matkamies piti malttamattoman tarkasti silmällä heidän kaikkia liikkeitään ja hänen silmäinsä välähdykset osottivat, että näiden herrain näkeminen koski häneen mitä likimmin.
Herrain vielä seisottaessa hevosiansa kuului vielä muuan ratsastaja toiselta suunnalta lähenevän Vadsbron kappelia. Herrain liikkeistä näki tarkastaja hänen olevan aivan lähellä heitä, vaikka hän ei vielä itse häntä nähnyt. Herrat ratsastivat tulijaa vastaan ja tulivat sen kautta pysähtymään aivan niiden kahden puun kohdalle, joiden suojaan mies oli asettunut.
"Näin myöhään iltasella", virkkoi viimeksi tullut, jonka musta puku selvästi ilmaisi hänen kuuluvan hengelliseen säätyyn, "ette arvellakseni aikone mennä isäni talon ohitse sieltä yösijaa hakematta, jollei matkallanne liene muuta kiireellisempää määrää."
"Kiitos, herra Sigge Ulvinpoika", vastasi vanhempi herroista, "me tulemme Tukholmasta ja olemme nyt matkalla kotiimme Göksholmaan."
"Silloinpa tiedätte uutisia, joita isäni, Lagmansön vanha Ulvi Pentinpoika voi haluta kuulla ja olette sen tähden hänen luoksensa kaksinkerroin tervetulleet!"
Sitten herrat jatkoivat matkaansa syrjätietä etelään päin. Kun varjot vähän aikaa sen jälkeen pitenemistään pitenivät ja hämärä levitti verhoansa niityille ja kedoille ja yön hiljaisuus salli pienen virran, joka virtasi kappelin ohitse, yhä kovaäänisemmin äyräittensä välissä kohista, kohosi tuo hinterä mies piilopaikastaan esiin ja läksi kulkemaan samaa tietä, jota nuo kolme herraa ja heidän palvelijansa olivat menneet.