"Se on Engelbrektin miehiä, luulen ma", virkkoi ritari. "Hänen kasvattipoikansa!"
"Entä kreivi…?"
"Kreivi sanoi sen tietävänsä, mutta puhui niin hiljaa, ett'en kuullut, mitä hän muuta sanoi. Sen vaan kuulin, että Melcher Gjordinpoika oli vienyt arvoisan neidin varmaan paikkaan."
"Ja minne…?"
"Ettekö saata arvata, jalo ritari?"
"Sanotaanhan Melcher Gjordinpojan vapaaehtoisesti jättäneen kreivin linnan Engelbrektille."
"Olisiko se sitten…?"
"Kukas muu kuin Engelbrekt? Ja mikäli minusta näyttää", lisäsi mies luotuaan mielenilmeisen silmäyksen ensin Pentti ritariin ja sitten hänen poikaansa, "niin iskunne ennen olisi pitänyt sattua Engelbrektiin kuin minuun, jalo herra."
Maunu Pentinpoika asteli levottomasti edes takaisin huoneessa mitä kiivaimman suuttumuksen vallassa.
"Jos nyt tahdotte ottaa jotakin minulta, köyhältä mieheltä", jatkoi kertoja, "ja luvata minulle suojaa ja apua, niin minä voisin auttaa teidät arvoisan neidin omistajaksi. Minä tunnen hyvin matkat ja mutkat Engelbrektin ympärillä ja…"