"Liian myöhään!" mutisi Pentti ritari ja iski nyrkkinsä satulannuppiin.
"Jos asianne on tärkeä, niin voitte sen uskoa minulle … toivon muutamien päivien kuluttua tapaavani herrani, setä Niilon Fågelvikissä!"
"Ei, rakas veljenpoika, sitä et voi! Elä viivyttele minun tähteni, tottapahan toiste veljeni tapaan…"
Näin puhein erosivat Niilo Bonpoika ja Pentti ritari. Tämä pysyi paikallaan tiellä ja kääntyi hetken perästä Kirjuri-Marttiin ottaen ritariviittansa alta nahkalaukun, jossa oli joukko kirjeitä.
"Ota sitten sinä kirjeet, mies", sanoi hän, "ja hanki tarvittavat nimikirjoitukset. Kun olet ne saanut, niin toivon kohta saavani sinulta tietoja, ja jollet nimikirjoituksia saakkaan, niin täytän niittäkin lupaukseni, jos vaan sinä täytät, ja kuule, kuta pikemmin työsi saat tehdyksi, sitä paremman palkan olet saava."
Pieni kirjuri otti laukun ja kätki sen huolellisesti takkinsa alle, kehotti ritaria elämään hyvissä toiveissa ja sitten he erosivat. Ritari ajoi verkalleen samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Kirjuri läksi etelään päin, ja jollei hän kyllin kiireesti joutunut, niin ei siinä hänen vikaansa ollut. Hänen hevosensa tarvitsi lepoa ja myöskin hän itse ja pari peninkulmaa ratsastettuansa täytyi hänen pysähtyä, vaikkakin hän mieluimmin olisi tahtonut yötä myöten jatkaa matkaansa.
Muutaman tunnin nukuttuansa hän taas nousi hevosen selkään, mutta kuta korkeammalle aurinko nousi taivaan laelle, sitä pitempiä teitä hän kierteli. Kernaimmin hän poikkesi yksinäisille metsäpoluille, ja jos hän kaukaakin kuuli jotakin outoa melua, niin hän pysähtyi, kunnes taas ei kuulunut mitään. Tällä tavoin hän ei päivän kuluessa pitkälle ennättänyt ja keskipäivän tienoilla, kun päivä kuumimmillaan paahtoi, poikkesi hän muutamaan yksinäiseen autioon metsämökkiin, jossa päätti odotella iltaa.
Silloin hän taas nousi ratsaille ja sitä mukaa kuin aurinko taivaalta aleni ja hämärä sakeni, tuli hän taas valtatietä lähemmäksi, jossa koetti voittaa takaisin sen ajan, minkä päivän kuluessa oli hukannut. Aamun koittaessa hän oli ennättänyt Kolmårdeniin ja Itägötanmaan rajalle. Mutta nyt hänen taas täytyi pyrkiä syrjäisemmille poluille, erittäinkin kun hän pitkin päivää oli vähän matkan päästä toiselta puoleltansa kuullut rumpujen pärinää ja torvien toitotusta ja satoja ääniä, jotka lauloivat. Hän piti varmana, että talonpoikaissotajoukko se siellä kulki Nyköpingistä Krokeksin luostarin ohitse Itägötanmaalle.
Siellä kulkeminen oli hyvin vaivaloista ja vaarallista, mutta vaara näytti rohkaisevan hänen mieltänsä. Kun aurinko laski ja elokuun kuu kohosi taivaalle ja valoi hopeahohdettaan vesille ja maille, silloin hän oli päässyt ylängölle, josta saattoi nähdä laajalta alempana olevaa tasankoa.
Se oli Kolmårdenin ja Norrköpingin välinen tasankoseutu. Vasemmalla puolen siinteli Brävikin peilipinta, oikealta näkyi Glan ja taivaanrannalta kohotti Ringstaholman linna torninsa korkeutta kohti.