"Niin, arvelenpa Juhani Walella olevan yhtä ja toista minulta kysyttävää. Mutta nyt minua haluttaisi tietää sinunkin asiasi, mies … Näyttää siltä, että olet sopinut täällä yhtyäksesi jonkun kanssa…"
"Oikein arvasit! — minä olen sopinut yhtyäkseni jonkun kanssa."
"Rakkaudenasioissa et kulje, koskapa tulet miekalla ja jousella varustettuna… Mutta toisen seikan tahtoisin tietää, omiako asioitasi vai muiden täällä hoitelet?"
"Omiani!" vastasi Maunu verkalleen. "Nuoli on jo kauvan ollut hiottuna saalistansa varten."
"Eipä ole vaikea arvata, kenen verta nuolesi himoitsee", virkkoi kirjuri, "kun tietää, kenen miehiä olet; ja hyvin typerä näytät minusta olevan, jos sen asian omaksesi teet, Maunu. Laukauksesi palkittaisiin kullalla…"
"Kuinkas sinä sitten tiedät, ett'ei se tule kullalla palkittavaksi…"
"Ainakaan ei sitä Juhani Wale tee… Hänen aikansa samoin kuin toistenkin voutien on kohta mennyttä."
"Ja kukapa muu kuin hän minua palkitsisi ansion mukaan?"
"Valtakunnan herrat!" kuiskasi kirjuri, "samaa otusta, jota sinä ajat, ajavat myöskin he… Jos tahdot, niin hankin sinulle kirjallisen sitoumuksen sen palkinnon maksamiseen, jota haluat, mutta oikea aika ei vielä ole käsissä…"
"Ei, ei!" vastasi mies hyvin päättävästi, "se kulta, jota odotan, ei saa olla edeltäpäin punnittua… Sellainen on laukaukseni voima, että palkintoni lankee itsestään, kun otukseni kaatuu."