"Ah! — Belgstingin jousi ja nuolet … mutta ole varoillasi, Maunu, se aika ei vielä ole käsissä!"
Hiljaisen liikkeen kuusien keskeltä, jotka kasvoivat jyrkänteen juurella ja joiden latvat ylettyivät puhelevien jalkoihin, olisi pitänyt herättää heidän huomiotansa, mutta he olivat niin kiintyneet siihen asiaan, josta puhelivat, ett'eivät liikettä ollenkaan huomanneet. Eivät he myöskään kuulleet, kuinka ikään kuin oksia napsahteli poikki ja silloin tällöin kivi kumisten vieri syvyyteen. Pitkä mies näytti toimivan ja puhuvan jonkun voiman vallassa, jota hän ei hetkeäkään halunnut pudistaa itsestään pois. Hänen silmissään paloi omituinen tuli ja hänen äänensä oli järeä ja juhlallinen. Koko hänen olennossaan oli jotakin kamalaa ja selittämätöntä, joka tehosi kirjuriinkin.
"Minä tunnen noiden esineiden tarinan", jatkoi kirjuri, "ne sekä hankkivat että hävittävät kruunun, mutta ehdot, ehdot, tiedätkö nekin Maunu?"
Mies nyökäytti päätänsä.
"Ja vitjat … ovatko sinulla vitjatkin hallussasi?"
Mies nyökäytti taas päätänsä ja hipasi kädellään rintaansa, ikään kuin tullakseen vakuutetuksi, että vitjat olivat tavallisella paikallaan hänen kaulansa ympärillä.
"Ne olivat Belgstingin kallisarvoisin omaisuus lähinnä hänen tyttäriänsä", sanoi kirjuri hiljaa ja ikään kuin itsekseen, huomaamatta, kuinka miestä pöyristi, kun hän mainitsi Belgstingin tyttäret.
Sekä kirjuri että pitkä mies seisoivat ääneti ja katselivat tielle, joka näytti niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuutamossa. Kaksi ratsumiestä ratsasti ohitse. He olivat pitkävartaloisia miehiä ja heidän hevosensa karkeloivat pitkin tietä.
"Toinen oli Herman Berman", kuiskasi kirjuri, "mutta kuka oli toinen?"
"Eerikki Puke!"