"Silloin ei nuolesi kruunu liene kovin kaukana!"
Mies riensi joustansa hakemaan, veti sen pari kertaa jänteeseen kaaren voimaa koetellakseen ja tarkasti nuolta.
"Ratsastaako hän aina näin yksinään?" kysyi kirjuri.
"Useimmiten, erittäinkin yön lähetessä … olen seurannut häntä
Örebrosta asti, mutta ainoastaan kerran päässyt näin lähelle."
Nyt kuului yksinäinen ratsumies lähenevän ja miehet kyyristyivät katajapensaan taakse silmät luotuina maantielle ja kuulematta muuta kuin tuon verkalleen lähenevän hevosen kavionkopsetta. Tällöin he eivät huomanneet, kuinka vähän matkaa heistä oikealle pari säkenöivää silmää näytti heitä tarkastavan, kuinka muuan käsi tarttui paljaana olevaan puunjuureen ja muutaman korkean kuusen latva notkuen taipui raskaasta painosta. Käsi, joka piti juuresta kiinni, mahtoi olla voimakas kuin jättiläisen, taikkapa mahtoi saataviin sattua joku muu tuki notkuvan kuusen sijaan, sillä vähän ajan perästä ei kuulunut mitään eivätkä nuo säkenöivät silmät mitään melua tehneet.
Nyt kuului kavionkopina aivan läheltä ja mies nosti kiiltävän teräsjousensa tähtäysasentoon.
Engelbrekt se tapansa mukaan ratsasti yksinään ajatuksineen. Ohjakset riippuivat höllällä satulannupissa ja hänen käsivartensa olivat ristissä ryntäillä, mutta kasvot ylöspäin, ikään kuin hän olisi tahtonut vetää henkeensä lauhkean elokuunyön tuoksuja taikka tunkea taivaan salaisuuksiin, missä tähdet piirsivät hämäriä tietojansa tulevista ajoista ja syntymättömistä suvuista.
Mäen kukkulalla oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla sydämen sykkivän miehen povessa, kun hän nojautui eteenpäin voidakseen varmemmin osata maaliinsa.
Nyt helähti jousi ja viuhina ilmaisi kaaren voimaa ja nuolen lentoa.
Mutta mies, joka oli ampunut, kaatui syrjään hyvinsuunnatun kiven iskemänä. Pää säihkyvine silmineen kohosi samassa äyrään ylitse ja jättiläisruumis vierittelihe penkerelle, jolla miehet olivat.