Kirjuri oli seisonut pitkän miehen oikealla puolen ja hänen mielensä oli niin kiintynyt kaikkeen, mikä koski laukausta, että hän tuskin huomasi, kuinka mies heti lauaistuansa kaatui.
Jättiläiskäsi, joka tarttui hänen kaulaansa, toi hänet taas tajuunsa. Hän koetti nousta pystyyn mutta turhaan. Hänet heitettiin kumoon ja kädet sidottiin selän taakse. Tätä tehtäessä hänen kuitenkin onnistui kääntyä sen verran syrjälleen, että saattoi nähdä paikan, jossa ampuja äsken oli seisonut jousella tähtäämässä.
Maunu oli verissään pitkällään maassa ja kuun valossa näytti hän ruumiilta.
Mutta penkeren äyräällä, jossa jättiläinen oli kirjuria sitomassa, ei maa ollut niin varmaa, että se olisi voinut kestää sekä hänen että vastustelevan pienen kirjurin painon. Katajapensas kasvoi aivan reunalla ja osa sen juuria oli paljaana, niin että sen alla oli ikään kuin koverrus soraseinämässä. Se juuri, johon jättiläinen oli tarttunut ja joka oli antanut hänen kädelleen tukea, kuului katajapensaaseen ja siihen tarttuminen oli osaltansa irroittanut toisia juurenhaaroja, jotka olivat kiinni penkeressä.
Yht'äkkiä sortui maa jättiläisen jalkain alta ja ikään kuin katajapensaalla leväten vierivät sekä hän että sidottu kirjuri jyrkänteestä alas.
Laukauksen helähdys herätti Engelbrektin unelmista. Hän vavahti siinä hevosen selässä istuessaan ja nuoli lensi kaukaa hänen sivuitsensa puuhun toiselle puolen tietä. Puuhun upotessaan synnytti nuolen kärki äänen ja se sai Engelbrektin katsomaan sinne päin. Tienvieressä kasvava iso puu näytti hetkisen tärisevän. Engelbrekt laskeutui hevosen selästä ja meni puun luokse, jossa nuoli vielä värisi nopeaa vauhtiansa. Hän tempasi sen irti ja meni keskelle tietä kuun valoon sitä paremmin tarkastamaan. Se oli teräskärkinen vaskinuoli, jonka varteen oli kaiverrettu eriskummaisia merkkejä ja kiinnitetty hopeaisia kirjaimia.
Surunvoittoinen hymy ilmautui hänen kasvoilleen, kun hän nuolta tarkasteli.
Katajapensaan kahiseminen ja sortuvan maakaistaleen rapina sai hänet nostamaan päätänsä. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään. Korkeat puut seisoivat siinä ikimuistoisten aikain suurten sankarien näköisinä eikä mikään häirinnyt juhlallista hiljaisuutta. Muuan säikähtynyt pöllö vaan lensi raskaasti tien poikki.
Matkan päästä kuului kavionkopinaa ja hetkisen kuluttua ilmaantui joukko ratsumiehiä kauvaksi tielle. He kannustivat hevosiansa Engelbrektin nähtyään ja olivat kohta hänen rinnallaan.
"Tarkastakaa metsä, ystävät!" sanoi hän heille ja kätki huolellisesti nuolen, "täällä läheisyydessä täytyy olla miehiä, jotka eivät ole meille hyviä!"