Miehet laskeutuivat hevosiltaan ja kohta saattoi kuulla heidän pyrkivän eteenpäin tiheässä metsässä.
Mutta Engelbrekt nousi taas hevosensa selkään ja jatkoi verkalleen matkaansa. Pitkälle ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt, ennen kuin hänen hevosensa vavahti ja oikealta puolen tietä tuli isovartaloinen mies esiin metsästä.
Engelbrekt seisatti hevosensa ja varjosti kädellään silmiänsä tarkemmin nähdäkseen. Ja kuta selvemmin hän näki, sitä synkemmiksi kävivät hänen kasvonsa, ja käsi otsalla vapisi, ikään kuin metsänkulkijan näkeminen olisi häneen varsin omituisesti vaikuttanut.
Jättiläinenkin seisoi liikkumatta ja ikään kuin kivettyneenä.
Hetkinen kului eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan.
"Kyllähän minä tiesin, Eerikki", sanoi vihdoin Engelbrekt äänellä, josta ilmeni mitä syvin mielenliikutus, "olevasi vihamieheni, mutta en koskaan luullut tapaavani sinua sellaisilla teillä, joita tänä yönä olet kulkenut."
Jättiläinen seisoi liikkumatta, mutta hän ei karttanut Engelbrektin katsetta, niin kuin edellisellä kerralla, kun he tapasivat toisensa Skedvin kirkossa. Hän ojensi tosin kätensä, mutta ei muuta varten kuin ikään kuin torjuakseen ne synkät sanat, jotka Engelbrekt lausui.
"Meidän välimme ratkaiskoon taivaan Jumala!" jatkoi Engelbrekt. "Minä en voi kohottaa kättäni lapsuudenystävääni vastaan, ja jos minun on sinun kätesi iskemänä kaatuminen, niin lienee kaikkivaltias Jumala sallinut minun toimittaa, mitä hän on osalleni tahtonut panna, ja aikani lienee silloin lopussa…"
Ääni ei tahtonut tehdä tehtäväänsä. Hän kannusti hevostansa ja oli kohta hävinnyt jättiläisen näkyvistä.
Tämä seisoi kädet ristissä katsoa tuijottaen maahan ja puoleksi pidätettyjä huokauksia tunkihe tuon tuostakin hänen yhteen puristettujen huuliensa välistä. Valtava taistelu riehui epäilemättä hänen sydämessään.