Ringstaholman linna oli Motalan virrassa olevalla saarella ja maan puolelta siihen pääsi ainoastaan virran yli vievää siltaa myöten. Sekä tämän asemansa että lujien ja korkeitten muuriensa ja torniensa puolesta se oli valtakunnan lujimpia eikä sen tähden käy ihmetteleminen, että Margareta kuningatar ei saanut rauhaa, ennen kuin hän oli Bo Juhonpoika Gripin pojalta saanut tämän linnan lääneineen lunastetuksi kruunun ikuiseksi omaisuudeksi.
Päästyään linnan kohdalle Engelbrekt ratsumiehineen pysähtyi virran penkerelle ja lähetti torvensoittajan sillalle ynnä pari miestä, joiden oli määrä pyytää voutia puheille. Jonkun aikaa kesti, ennen kuin linnanportti avattiin ja vouti oli päätöksensä tehnyt, mutta sitten hän tuli sillan ylitse muutamien aseellisten miesten saattamana ja Engelbrekt ratsasti häntä vastaan penkereltä alas. Kahden puolen häntä olivat Herman Berman ja Eerikki Puke ja takana penkerellä ratsumiesten tummat rivit, kun taas etempää kuuluva rummunpärrytys tiesi talonpoikaissotajoukon lähenemistä.
Henrikki Styke oli pitkä, roteva mies, mutta kasvot hänellä oli sellaiset, että ne synnyttivät vastenmielisyyttä. Pitkä könönenä ja pienet silmät ynnä joku itsehyväisyydenpiirre suun ympärillä muutenkin jäykän käytöksen lisänä — kaikki hänessä yhtyi kuvaamaan röyhkeätä ja kopeata saksalaista onnenonkijaa. Kun hän pysähtyi Engelbrektin eteen, kävivät hänen kasvonsa melkein ivallisiksi ja samalla hän ylpeästi katsoi taaksensa lujaa linnaansa ja miehiä, jotka aamuauringon valossa kävelivät muurilla edes takaisin.
"Varmaankin tiedätte jo, Henrikki Styke", sanoi Engelbrekt, "miten
Nyköpingissä on käynyt ja että veljenne on ruvennut pakkosopimukseen.
Minä kysyn nyt saman kysymyksen teiltä kuin häneltäkin: tahdotteko
sovinnolla ja viivyttelemättä luopua linnasta?"
Vouti oli hetkisen ääneti, ja kun hän sen jälkeen katsoi Engelbrektiin, niin näytti hän tuskin pitävän tätä katsomisen arvoisena. Halveksivasti hymyillen hän nosti päätänsä, niin että hänen hattunsa sulkatöyhtö, vaikka olikin kepeä, näytti painollaan voittavan ja nostavan nenän, joka sijaitsi sulkatöyhdöstä jatketun viivan vastakkaisessa päässä, suoraan ilmaan.
"Tosin olen kuullut mainittavan jotakin Engelbrektiä", sanoi hän, "joka muutamien tuhansien hullujen talonpoikain kanssa vaeltaa ympäri maata ja valtakuntaa ja houkuttelee kuninkaan miehet lähtemään linnoistaan, mutta en koskaan toki voinut kuvitella häntä niin yksinkertaiseksi, että hän kysyisi Henrikki Stykeltä, tokko hän sovinnolla tahtoo luopua Ringstaholmasta. Katsele linnaa ja sano, luuletko sen olevan niin helposti otettavissa. Kautta hyvän miekkani, et, Engelbrekt, ole koskaan tätä linnaa valloittava!"
Tällainen puhe ja tällainen ääni synnytti yleistä suuttumusta. Tosin oli moni vouti tehnyt vastaväitteitä ja koettanut voittaa aikaa, mutta näin ivallisena ja röyhkeänä ei vielä kukaan ollut uskaltanut esiytyä Engelbrektille ja talonpoikaisjoukolle. Eerikki Puke painalti kannuksensa harmaan päistärikkönsä kylkiin, niin että se oli lentää tuon pöyhkeilevän voudin ylitse, ja suuttumuksen murinaa kuului ratsumiesten riveistä Engelbrektin takaa. Hän itsekin näytti vihaisin silmin katsovan viholliseensa ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.
"Monta sanaa en tähän asiaan tahdo tuhlata", virkkoi Engelbrekt, "mutta Jumala minua auttakoon, jollen seitsemässä päivässä ole sinua sieltä vetänyt ulos tukasta."
Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa takaisin ja ratsasti täyttä laukkaa talonpoikaisjoukkoa vastaan sekä jatkoi retkeänsä linnaa kohti.
Vouti kääntyi vähän nolona takaisin linnaan, mutta oli tuskin ennättänyt herjetä ihmettelemästä Engelbrektin uskaliaisuutta, ennen kuin näki linnansillan päähän jo rakennettavan niin sanottua "ryntäyskattoa." Se oli varustus, jonka rakennettuaan Engelbrekt sai kokonaan valtaansa sillan ja pääsytien linnaan.