Tähän työhön ryhdyttiin heti, niin pian kuin talonpoikaisjoukko oli saapunut. Mutta tuskin oli Engelbrekt määrännyt ryntäyskaton rakentamisen, ennen kuin hän viittasi luoksensa vanhan miehen, joka istui hevosensa selässä vähän matkan päässä hänestä.
"Sinä, Björn, olet nyt se mies, jota enimmin tarvitsemme…"
Miehen vakavissa kasvoissa ei muuttunut yhtään piirrettä.
"Olen kuullut mainittavan", sanoi Engelbrekt, "että tuolla Itämeren tuolla puolen, Saksassa ja Ranskanmaassa, jossa herrat ovat ottaneet vallan käsiinsä ja kerrassaan sortaneet kansan, siellä on ollut tapana suojella itseänsä mahtavalta linnanherralta rakentamalla torni[8] vastapäätä hänen linnaansa. Sellainen on meidän rakennettava tähän."
Kaikki katsoivat kummastellen Engelbrektiin, ikään kuin eivät olisi oikein uskoneet hänen todella tarkoittaneen mitä sanoi. Hän huomasi sen ja lisäsi niin kuin tavallisesti suopeasti hymyillen.
"Me teemme kuitenkin sen muutoksen torniimme, että rakennamme sen siirrettävän. Sinun tulee rakennuttaa lautta, Björn, ja sille me rakennamme tornin, viisinkertaisen, jokaisen tornin omine rintavarustuksineen, toinen toisensa päälle! Käy ripeästi puuhaan, vanha Björn! Tuon uppiniskaisen voudin miehuus mahtaa kyllä kitistyä sitä mukaa kuin torni kohoo."
"Te, herra Eerikki Puke, ottanette viedäksenne osan sotajoukkoa vastakkaiselle rannalle, että saisimme linnan oikein saarretuksi."
Näin sanoen Engelbrekt kääntyi Eerikki Pukeen ja tämä syöksähti menemään, kun taas vakava Björn mahtavammin läksi ajamaan toista rannemmalla kulkevaa tietä linnalle päin valitakseen paikan tornin rakentamista varten.
Engelbrekt ratsasti takaisin Ringstadiin, jossa vielä vanha Ulvi oli jälellä. Herman Berman ratsasti kasvatusisänsä rinnalla. Heidän saapuessaan pienelle tuvalle myhäili vanha Ulvi mielissään ja sanoi:
"Tuolla sisällä on mieluinen vieras, Engelbrekt."