Munkki ja Herman odottivat iloisina mitä hän sanoisi. Hän oli nähtävästi keksinyt keinon miten selvitä siitä tietystikin vaikeasta pulmasta, johon munkin kertomus oli hänet saattanut.
Silloin aukeni ovi ja muuan lyhyen vanttera vuoritilallinen toi sisään pienen hinterän olennon, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Tuo pieni mies oli hyvin surkean näköinen. Hänen vaatteensa olivat revityt samoin kuin hänen kasvonsakin ja veri, johon multaa ja havunneulasia oli tarttunut, oli hyytynyt haavojen päälle. Naama oli kalpea ja silmät harhailivat arasti ympäri huonetta. Ruumis taas oli niin heikko, että hän varmaan olisi tupertunut lattialle, jollei vahva vuoritilallinen olisi pitänyt häntä pystyssä.
"Tämän löysimme metsästä", sanoi vuoritilallinen, "mutta aivan pensaihin peitettynä, verisenä ja sidottuna, sellaisena kuin hän nyt seisoo edessäsi. Aamupuolella päivän valjetessa kuului sakeasta pensaikosta liikettä ja me luulimme jonkun pedon sinne kätkeytyneen, kun kummaksemme vedimme esiin tämän … Kirjuri-Martin arvellakseni, jollen pety. Ja tämä", lisäsi hän, "tämä hänellä oli kätkettynä takkinsa alle."
Vuoritilallinen näytti nahkalaukkua, joka oli täynnä kirjeitä.
"Säästä minua, Engelbrekt, isäni tähden, jonka tunsit", voihki pikku kirjuri.
Miehen esiytyminen teki Engelbrektiin varsin ikävän vaikutuksen.
"Kuinka tulet eteeni tuossa kunnossa, Martti?" kysyi hän. "Isäni vihamies on minunkin vihamieheni!"
"Isäsi…?"
"Tunnethan kai isäni murhamiehen, Engelbrekt…? Hän ei pidä minua rakkaampana kuin isäänikään!"
"Ja kuinka yhdyit häneen?" kysyi Engelbrekt ikään kuin tahtoen välttää tätä kysymystä, vaikkei sitä voinut.