Mutta hänen sanansa eivät miellyttäneet joukkoa ja Knuutti piispa ja Sigge piispa puhuivat laajasti ja leveästi kapinasta, ja ett'ei kansanyllyttäjää kohtaan tarvinnut olla vilpitön. Lopuksi voittikin heidän mielipiteensä ja Birger herran ehdotuksen mukaisesti päätettiinkin laatia kirjelmä Engelbrektille ja haastaa hänet 24 tunnin kuluessa saapumaan neuvoston eteen.
Tämä päätös pantiin heti täytäntöön, kirjelmä laadittiin ja allekirjoitettiin ja kutsuttiin sisälle palvelija, jonka piti viedä se Engelbrektille Ringstaholmaan. Sillä oli nyt neuvottelu täksi päiväksi päätetty ja äänettömyys pääsi vähäksi aikaa vallalle salissa, ikään kuin jokainen olisi odottanut, että Knuutti piispa lopettaisi kokouksen. Silloin kuului yht'äkkiä satojen hevoskavioiden kopinaa, jotka joka taholta lähenivät toria ja sitä taloa, jossa herrat olivat. Birger Trolle, joka istui lähellä muuatta torille antavaa ikkunaa, nousi katsomaan ikkunasta. Toisten katseet seurasivat häntä ja näkivät hänen kalpenevan.
"Mikä nyt, Birger herra?" kysyi Knuutti piispa.
"Tori tulee täyteen aseellisia", vastasi ritari, "jolleivät silmäni petä, ovat ne kaikki talonpoikia!"
Herrat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa ja kuulivat samassa kiivaiden askelien luhdinsalin kautta lähestyvän ovea. Ennen kuin he olivat ennättäneet hämmästyksestään tointua, avautui ovi ja Engelbrekt astui huoneeseen.
Voimme helpommin mielessämme kuvitella kuin kertoa, mitä hänen esiintymisensä vaikutti pöydän ympärillä istuviin herroihin. Enimmin hämmensi heitä ja esti toimimasta se seikka, ett'ei noista levollisista ja vakavista silmistä, jotka niin pelkäämättä katsoivat heihin, ollenkaan näkynyt röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä. Päinvastoin ilmeni kasvoista surumielisyyttä, kun mies astui pöydän eteen ja tervehti valtakunnan neuvoksia.
"Tuskinpa lienette odottaneet",[13] alkoi hän sen jälkeen, "näkevänne minun tulevan tänne joukkoonne, mutta Jumalan ja kaikkien valtakunnan suojeluspyhäin nimessä toivon tulevani ystävänä ystävien pariin, vaikka tosin moni teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät miehet, ei ennalta tunne minua, muuten kuin kulkupuheista."
Voimakkain ja arvokkain sanoin, mutta samalla elävän vakuutuksen koko lämmöllä hän sen jälkeen teki selkoa omastansa ja rahvaan hankkeesta.
"Aina siitä saakka kuin Maunu Eerikinpoika erosi valtakunnasta", niin hän lopetti, "ei täällä ole hallinnut kuninkaita, vaan tyranneja, jotka eivät ole pyytäneet muuta kuin valtakunnan vahinkoa ja turmiota. He ovat olleet herroina omaksi edukseen, mutta eivät suinkaan maan ja rahvaan parhaaksi, niin kuin kuninkaan virka vaatii ja niin kuin ovat vannoneet. Valtakunnan linnoissa ja varustuksissa on hoitajina muukalaisia, jotka vuosikausia ovat kiusanneet rahvasta ja köyhdyttäneet sen laittomilla toimenpiteillä ja kohtuuttomilla rasituksilla. Ja minä pyydän nyt sen tähden teitä, valtakunnan koolla olevat herrat ja miehet, kääntämään mielenne ja neuvottelunne siihen suuntaan, että Ruotsin valtakunta saisi jälleen entisen vapautensa ja pääsisi siitä sietämättömästä orjuudesta, jossa se nyt huokailee, niin että jokainen voisi elää turvallisena lain suojassa!"
Erilaisia mielenilmauksia vivahteli neuvosherrain kasvoilla Engelbrektin puhuessa. Moni painoi kovasti kättänsä tammista pöytää vasten, moni tapaili myöskin miekkaansa, mutta merkillisimmät olivat piispat nähdä, Knuutti piispa ja Tuomas piispa. Jälkimmäisessä sytytti jokainen sana ikään kuin liekin palamaan, mutta hyväksymyksen ja innostuksen liekin, kun taas edellisen kasvoista näkyi vaan kylmyyttä ja kovuutta, ikään kuin ei hänen povessaan olisi ollenkaan ollut sydäntä sykkimässä.