Knuutti piispa nousi puhumaan ja vastasi neuvoston nimessä.
"Kaksi eri asiaa", sanoi hän, "olette tässä esittänyt, Engelbrekt Engelbrektinpoika. Ensiksi olette esittänyt mikä teidän mielestänne on oikeuttanut valtakunnan rahvaan tarttumaan aseisiin valtakunnan oikeata herraa ja kuningasta vastaan, ja juuri siitä asiasta ovat nyt valtakunnan neuvokset koolla neuvottelemassa. Mutta se mitä sitten olette puhunut kuuluu minun korvistani käskyltä ja semmoista emme olleet odottaneet teidän suustanne kuulevamme. Ja tietäkää, eteemme me saata luopua herrastamme ja kuninkaastamme, jolle olemme uskollisuutta vannoneet; me tahdomme pitää valamme!"
Herrat rohkaisivat näiden piispan sanain johdosta mielensä ja uhkaavia silmäyksiä heitettiin Engelbrektiin. Mutta häneen eivät sanat eivätkä katseet ollenkaan tehonneet; ainoastaan pian ohitse menevä kulmain rypistys näkyi ilmaisevan hänen muuta vastausta tuskin odottaneenkaan.
"Merkilliset ovat sananne, Knuutti piispa", sanoi hän, "ja tuskinpa niissä todenteolla aikonette pysyäkkään. Sillä jos asianlaita olisi sellainen, kuin nyt sanotte, niin voisi kuningas saattaa valtakunnan perikatoon yhdenkään käden voimatta kohota sitä pelastamaan. Ei, pyhän kolmiyhteyden nimessä, sellainen ei ole asianlaita! Kuningas on vannonut monta valaa eikä ole yhtään pitänyt; sen tähden ette te ole velvolliset täyttämään hänelle, mitä olette vannoneet. Valtakunta, isäimme maa ennen kaikkea muuta, sen puolesta tulee kuninkaan niin kuin jokaisen muunkin miehen uhrata henkensä ja verensä, vaikk'ei mitään valaa olisi vannottukaan. Nyt on kuningas rikkonut valtakuntaa vastaan ja rikkonut valansa ja tästä teidän valanne riippuvat. Kun hän ei pidä valaansa, niin ovat teidänkin valanne mitättömät!"
Kenties pettyi Knuutti piispa sen mielenliikutuksen laadusta, jota Engelbrektin puheesta ilmeni. Ehkä hän luuli sen ilmaisevan, että Engelbrekt pelkäsi sitä valtaa, jonka edessä hän nyt ensi kertaa esiytyi. Sillä eihän niitä herrajoukkoja, jotka tuon pienen vuoritilallisen kutsumina olivat kokoontuneet sekä Vesteråsiin että Upsalaan, käynyt asettaminen näiden herrain rinnalle, jotka hän täällä kohtasi itse kuninkaan kuuluttamassa kokouksessa. Tällaisen kokouksen piti muka tehota häneen, niin kuin herrasmies ylimalkaan vieläkin tehosi jokaiseen yksityiseen talonpoikaan, vaikka heidän välinsä jo olivatkin aivan toisellaiset, kuin muinoin olivat olleet, ja vaikka talonpoika yhä enemmän alkoi älytä, että herra oli hänen vihollisensa, jos kohta hän vielä lauloikin hänestä ja ylisteli häntä samoin kuin siihen aikaan, jolloin ritari kuului rahvaaseen ja oli tämän kaunistuksena ja kukkana. Siltä kannalta tahtoi vanha piispa arvostella Engelbrektin esiytymistä pitäen hänen lausuntoansa, niin jyrkkä kuin se olikin, sisällisen arkuuden todisteena, jota rohkeain sanain oli määrä peittää. Voimakas sana vaan, joka ilmaisisi todellista valtaa, ja jota seuraisi vetoaminen miehen oikeudentuntoon, niin olisi hänen asiansa kohta ja hän itsekin neuvoston tuomion alaisena ja samalla tuo jo tehty päätös voimassaan. Voittamisen kiihkossa piispa kokonaan unhotti ulkopuolella seisovan aseellisen joukon, joka olisi rynnäköllä valloittanut rakennuksen, jos ainoatakaan hiuskarvaa sankarin päästä olisi kosketettu. Kenties hän myöskin luuli tuon joukon antavan mielin määrin kohdella itseänsä, niin pian kuin pää oli poissa.
"Ei!" huudahti hän terävin äänin ja nuhtelevin katsein, "ei, me tahdomme pitää valamme. Ei ole heti luvallista nousta herraansa ja kuningastansa vastaan sen tähden että hän joissakin määrin on hairahtunut. Niin ollen ei pysyväistä vallasväkeä tulisi löytymään. Ei joka miehestä ole kuninkaan tuomariksi eikä joka mies kykene päättämään, milloin kuningas on erotettava, milloin ei! Eivät mitkään ihmiset — jatkoi hän sen jälkeen lempeämmin — voi pitää keskuutta muuten kuin että toisen täytyy kärsiä ja suvaita toista. Jos nyt vertaiseltaan täytyy paljon kärsiä, niin paljoa enemmän täytyy suvaita ja kärsiä herraltansa ja kuninkaaltansa, jos ollenkaan haluaa pysyväistä hallitusta. Joskus täytyy totella yhtä tyrannia välttääkseen useampia. Missä ei mitään vallasväkeä ole, siellä tekee jokainen oman mielensä mukaan ja siten on olemassa monta tyrannia. Sen tähden on parempi kärsiä ja sietää oikeata herraansa ja kuningastansa kuin joutua monen vallan alle."
Mutta piispan pitkä puhe ei ollenkaan pystynyt talonpoikaispäällikköön. Hän ei luonut silmiänsä maahan, hän näytti tahtovan tarkastaa sydämen jokaisen sopen siltä mieheltä, joka hänelle saattoi puhua näin. Mitään sanoilla kumoamista ei piispan lausunto ansainnut; se ei ollut minkään arvoinen sen miehen mielestä, joka omin silmin oli nähnyt, kuinka nöyrä talonpoika oli ollut kärsimään ja sietämään herraansa ja kuningastansa — sen mielestä, joka itse kuninkaan edessä oli tarjonnut henkensä saadakseen kurjuutta parannetuksi. Katkeruutta vaan ei pelkoa ilmeni hänen jaloista miehekkäistä kasvonpiirteistään.
"Ja minulle saatatte puhua nuo sanat, arvoisa herra, Knuutti piispa! Surukseni huomaan, ett'ette tahdo vetää yhtä köyttä minun ja rahvaan kanssa, jota sentään kokoukseenne tullessani toivoin. Mutta elkää luulko, te valtakunnan neuvoston herrat, että minä ja apumieheni olemme lähteneet rauhallisista majoistamme ja jättäneet rauhaisat askareemme nähdäksemme alullepantua työtämme turmelemassa ruotsalaisia miehiä, joita omat edut enemmän johtavat kuin rakkaus isänmaahan. Ja sen tähden, hyvät herrat, jollette tahdo yhdistää etujanne valtakunnan etuihin, jollette tahdo antaa apuanne sen pelastamiseen, vaan mieluummin tahdotte pitää valapattoisen kuninkaan kuin isänmaan puolta, niin on henkenne ja omaisuutenne mennyttä!"
Viha leimahti näitä sanoja lausuessa hänen silmistään ja varmoin askelin hän astui kunniaistuimen eteen, jossa Knuutti piispa istui katsellen ihmeissään rohkeamielistä miestä. Mutta kummastus muuttui hätääntymiseksi, kun mies tarttui hänen piispankaapunsa kaulukseen ja veti hänet ikkunan eteen.
"Te tahdotte uhata sanoilla, herra piispa", sanoi hän, "mutta tuolla voitte nähdä ne miehet, jotka vähemmin kuin minä sietävät semmoista leikkiä. Ne, jotka sanomattomissa tuskissa ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ne, jotka ovat nähneet vaimojensa ja lastensa kärsivän mitä julminta hätää, ne eivät ymmärrä sellaista puhetta kuin teidän, että on toteltava kuningasta, joka itse on hyljännyt heidän valituksensa. Käteni viittaus vain ja te olette näiden miesten käsissä. Eivät he siekaile, uskokaa minua, tuomitessaan sitä, joka on yhtä mieltä valtakunnan vihollisten kanssa."