Vanha piispa vapisi kuin haavanlehti ja uskalsi tuskin katsoa ulos ikkunasta. Engelbrekt päästi hänet irti ja tarttui Sigge piispaa käteen — sekä vei hänet ikkunan eteen.
"Joutuin, jalot herrat", sanoi hän sen jälkeen kääntyen herroihin, jotka vielä istuivat pöydän ääressä, "sanokaa joutuin mitä tahdotte! Ei yksikään teistä pääse täältä ulos, ennen kuin on ratkaistu, oletteko valtakunnan ystäviä vai vihollisia?"
Syntyi hälinää herrain kesken. Kaikki nousivat paikoiltaan. Useat ritareista paljastivat puoleksi miekkansa, ikään kuin olisivat tahtoneet syöksyä tuon uskaliaan miehen päälle, joka seisoi siinä niin tyynenä ja kuitenkin niin majesteetillisena kaikessa vilpittömyydessään. Vihdoin Tuomas piispa nousi puhumaan.
"Jalosukuiset herrat ja hyvät miehet", sanoi hän, "ei kukaan tuntene paremmin sydäntenne ajatuksia kuin minä … pistäkää miekkanne tuppeensa, Filip herra, ja te, herra Kaarlo Orminpoika, malttakaa mielenne! Mitä tahdotte?… Ettekö ole rehellisiä ruotsalaisia miehiä?… Ja mitä tahtoo tuo jalo vuoritilallinen?… Eikö hän ole kansan mies, joka tahtoo elää ja kuolla vanhan valtakuntamme ynnä isiltäperityn lakimme ja oikeutemme puolesta? Jättäkää nuorukaisten tehtäväksi musertaa päänsä kallioon… Jos miehen sanoissa on totuutta, niin miksi viivyttelemme? Minä liityn pakottamatta ja vapaasti tähän mieheen ja Ruotsin rahvaaseen!"
Piispan sanat mutta myöskin Engelbrektin arvokas ryhti saivat nuo myrskyiset mielet melkoisesti tyyntymään. Itse Knuutti piispakin alkoi huomata mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan. Nähtävällä vaivalla hän koetti tyytymättömänäkin näyttää tyytyväiseltä. Sama oli Sigge piispankin laita. Muut yhtyivät toinen toisensa perästä Tuomas piispaan. Lopuksi kysyi Engelbrekt vielä kerran molemmilta piispoilta, tahtoivatko he yhtyä toisiin herroihin.
"Tahdomme", vastasivat he melkein äänettömästi.
"Silloin tulee teidän tässä paikalla laatia luopumiskirjelmä kuninkaalle!" käski Engelbrekt.
Ja niin kävi kuin hän tahtoi. Kirjelmä laadittiin, varustettiin herrain nimikirjoituksilla ja jätettiin Engelbrektille, joka itse tahtoi pitää huolen sen lähettämisestä kuninkaalle.
Vähän myöhemmin iltapäivällä oli Engelbrekt majatalossaan kirjoittamassa valmiiksi ja allekirjoittamassa joukoittain avonaisia kirjelmiä Itägötinmaan eri kihlakunnille.
Hän oli juuri saanut työnsä tehdyksi, kun vanha Ulvi tuli sisälle ja sanoi: