"Jolleivät silmäni petä, niin tulee yksi piispoista tänne päin,
Engelbrekt!"
"Anna hänen tulla, Ulvi", vastasi Engelbrekt ja heti sen jälkeen aukenikin ovi ja Tuomas piispa astui sisään.
Piispa näytti heltyneeltä kynnyksen ylitse astuessaan ja hänen isot mielenilmeiset silmänsä loistivat iloa ja ihailua.
Hän astui muitta mutkitta suoraan Engelbrektiä kohti ja tarttui hänen käteensä.
"Kiitos, jalo mies", sanoi hän, "sydämen kiitos! Olen tähän hetkeen asti epäröinyt, tokko teillä on ollut oikeus puolellanne, Engelbrekt, ja olen aina pitänyt valtakunnan herroja niinä, joiden piti toimittaa se tehtävä, johon te olette ryhtynyt. Mutta tästä päivästä voitte luottaa Tuomas piispaan, niin kuin todelliseen ystäväänne. Niin kauvan kuin elän, tahdon olla teille uskollinen ja sille suurelle, jalolle asialle, jolle olette itsenne pyhittänyt."
"Sitä mieltä olette jo tänä päivänä miehen tavoin osottanut", vastasi Engelbrekt ja puristi lämpimästi piispan kättä, "ja minä olen sydämessäni teitä siitä kiittänyt… Nyt olen iloinen voidessani sanoa sen teille itsellenne. Sellaisia miehiä kuin te, Tuomas piispa, ja muutamat muut, me talonpojat kyllä tarvitsemme, koskapa, Jumala paratkoon, suurin osa valtakunnan herroista näkyy unhottaneen syntyneensä maassa, jossa miehen vapaudella on yhtä vanhat juuret kuin heidän herruudellaan!"
"Niin, niin, Jumala paratkoon!" lisäsi piispa, "ja minun nykyinen asiani koskee juuri osaksi näitä herroja. Olkaa tarkoin varoillanne, Engelbrekt, teillä ei ole mitään hyvää odotettavana…"
"Mitä minuun itseeni tulee, tahtoisin mielelläni noudattaa neuvoanne", sanoi siihen Engelbrekt ja kävi sangen totiseksi, "mutta kauvas ei kanna miehen silmä pimeässä. Siinä Herran käsi minua johtakoon, niin kuin se on johtanut isiämme."
"Amen!" päätti piispa ja ojensi heltyneenä siunaten kätensä
Engelbrektiä kohti.
Hetken ajan olivat sisälläolijat vaiti, mutta kun hetken juhlallisuus oli haihtunut, alkoi keskustelu kääntyä lähimpiin tapahtumiin. Piispa kysyi sen kestäessä, minne Engelbrekt aikoi marssia Ringstaholmasta.