"Saat uskoa, Engelbrekt, että joko on onnettomuus tapahtunut taikka sattunut onni, jota hän ei jaksa kantaa!"
Engelbrekt kiiruhti rientävin askelin katuja myöten, joille jo laskihe tuo epäselvä, hämärää ennustava valo.
Kaupungin päässä melkein sen ulkopuolella oli se pieni kappeli, jota sanottiin "kaikkien sielujen kappeliksi." Äänettömyys vallitsi ylt'ympäri ja korkeissa puissa suhisivat illan tuulet.
Engelbrekt astui sisälle temppelin ovesta. Sisällä vallitsi sama äänettömyys kuin ulkopuolellakin. Ei yhtään ihmistä ollut näkyvissä. Pitkät puut, jotka loivat varjonsa kappelin ikkunoista sisään, lisäsivät myöskin sisällä vallitsevaa hämärää. Engelbrekt astui hiljakseen kuoria kohti.
Siellä näki hän vihdoin miehen rukoukseen vaipuneena. Mutta askelten kaiku herätti tämän ja hän tuli Engelbrektiä vastaan. Se oli pater Johannes.
"Terve, Engelbrekt!" sanoi hän syvällä äänellä, joka Engelbrektiin valtavasti vaikutti.
"Sinä kysyt, mistä tulen ja minne menen", jatkoi hän antamatta
Engelbrektille sanan sijaa. "Saat tietää kaikki."
Pateri kertoi kaikki, mitä hänelle Vadstenassa oli tapahtunut.
"Johan sanoin sen sinulle, sanoinhan, Johannes!" sanoi Engelbrekt lämpimästi ystävänsä kättä puristaen.
"Nyt tahdon hänen jalkainsa juuressa kerjätä anteeksiantoa", jatkoi pateri, "ja sitten…"