"Sitten?" toisti Engelbrekt, kun pateri viivytteli.
"Sitten käy tieni pyhälle maalle … siellä tahdon etsiä sitä rauhaa, jota en täällä osakseni saanut. Mutta me emme näe toisiamme enää, ennen kuin tuolla pyhässä maassa … tuolla ylhäällä, tarkoitan."
"Entä Herman?" kysyi Engelbrekt.
"Hänestä juuri nyt aionkin puhua."
Hän pisti kätensä munkinviittansa sisälle ja veti esiin kultavitjat. Niissä riippui sormus, jonka kivi kimalteli kuin tähti pimeässä kuorissa, jonne ainoastaan muutama kuunsäde pääsi tunkemaan.
"Tämä sinun tulee antaa Hermanille", sanoi hän ja hänen äänensä vapisi, "ja kun olen täältä lähtenyt, silloin elköön mikään enää kieltäsi pidättäkö. Puhu ja toimi kaikessa, niin kuin tahdot, että minä olisin puhunut ja toiminut. Ja hyvästi nyt… Tuon suuren kuninkaan tykönä tapaamme toisemme! Siellä tahdon rukoilla puolestasi ja Ruotsin valtakunnan puolesta, kunnes sinäkin tulet ja rukouksiini yhdistät omat rukouksesi, niin kuin rukoilimme yhdessä lapsina isäsi talossa… Kiitos Engelbrekt! Kotisi on ollut henkipaton kotina, sydämesi on ollut synnintekijän ystävänä… Jumala sinua siitä palkitkoon ja hänen siunauksensa seuratkoon sinua!…"
Yön varjot sakenivat yhä synkemmiksi pienen kappelin ympärille ja tuuli huojutteli puita sen edustalla, mutta taivas kohosi korkeana ja sinisenä ja tähtiä täyteen siroteltuna kupuna maan ylitse.
VII.
Toivioretkeläinen.
Täysiääninen on elämän kannel ja ylhäinen runoilija, joka laulaa ihmiskunnan ylistysrunoa, koskettelee mahtavalla kädellä soittimensa kaikkia kieliä. Mutta yksityisestä kuuluu milloin toinen, milloin toinen ääni kovemmalta ja suru on perussävel niin kuin ilokin, rakkaus samoin kuin vihakin. Soittimen isäntä jakaa sävelet aina kunkin mielenlaadun mukaan; — kovemmin soipi kieli väkevän rinnassa kuin heikon.