Mies, jonka olemme oppineet tuntemaan "pater Johanneksen" nimellä, oli noita voimakkaita sieluja, jotka kovimmissakin koettelemuksissa, taivaan synkimmilläänkin ollessa, alinomaa säilyttävät lujan, hartaan uskonsa hyvän voittoon. Elämäntarunsa olemme kuulleet hänen itsensä kertovan — ja nuorukainen, jolle hän sen kertoi, oli hänen poikansa. Kovia hän oli saanut kokea, mutta yhtä lämpimästi hehkui hänen sydämensä totuudelle ja oikeudelle, vapaudelle ja synnyinmaalle, senkin jälkeen kuin hän niin armottomasti oli tullut sysätyksi pois elämänsä paratiisista. Rikos, jonka hän tuli tehneeksi saatuaan tuon kauhean tiedon onnettomuudestaan, oli saattanut hänet henkipatoksi, oli pitänyt häntä maailmalta kätkettynä dominikaanimunkin kaavussa taikka kaivostyömiesten joukossa syvällä maan alla. Lapsuudenystävä, tuo rehellinen, uskollinen Engelbrekt, oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja tämän huostaan oli hän jättänyt poikansa. Niin olivat vuodet kuluneet ja unhotuksen harso oli ennättänyt verhota menneisyyden, kun tulivat ne tapahtumat, joita tämä kertomus käsittelee.
Nuoruuden morsion, valapatturin, näkeminen oli yhdellä kertaa herättänyt kaikki vanhat intohimot eleille, kunnes ilmestys Vadstenan luostarinkirkossa oli yht'äkkiä hänelle osottanut, että hän oli ollut omain sokeain harhaluulojensa heiteltävänä. Isku, joka häntä kohtasi, oli kova, mutta se sulatti hänen sielunsa räikeät epäsoinnut täydelliseksi sopusoinnuksi. Sovitusta ja kuolemaa — näitä hänen sydämensä nyt hartaasti ikävöitsi.
Saatettuaan sairaan huoneeseensa oli hurskas abbedissa kohta sen jälkeen tullut kirkkoon ja osannut sieltä pelastaa Johanneksen, joka oli joutumaisillaan vankeuteen, syystä että munkit löysivät hänet kirkosta ja kauhukseen huomasivat hänet valepukuiseksi mieheksi. Hänen oli helppo päästä tapaamaan vangittua, joka heti hankki haluamansa tiedot. Mutta sitä ennen oli jo Richissa rouva lähtenyt Vadstenasta matkustaakseen Hannu kreiviä vastaan; mitään sen enempiä tietoja ei abbedissa ollut voinut antaa.
Raskain askelin hän läksi Söderköpingin pienestä kappelista ja kulki tietä pitkin lounaiseen suuntaan toivoen täällä jollakin tavoin saavansa selville, mitä tietä kreivi oli kulkeva, koskapa kreivin ja hänen päämääränsä olivat joissakin määrin samat.
Täten hän vastoin tahtoansa tuli kulkemaan poikansa jälkiä, poikansa, jonka hyväksi hän olisi tahtonut vuodattaa sydänverensä, mutta jonka näkemistä hän ei tahtonut itselleen suoda, tasatakseen tällä vähäisellä kieltäymyksellä edes joissakin määrin osaansa tuon vaimo paran kanssa, jonka kieltäymyksen määrä sentään oli suunnattomasti suurempi kuin hänen.
Ja missä ikinä hän liikkuikin, siellä oli kaikkien huulilla hänen poikansa nimi, johon kansa liitti koko parempain päiväin toivonsa. Mutta hän käänsi kohta kulkunsa eteläisempään suuntaan hankkiakseen tietoja, oliko etsittävänsä matkustanut Kalmariin päin, jonne Hannu kreivi todenmukaisesti saattoi Köpenhaminasta lähteä. Ei kukaan ollut kuitenkaan nähnyt häntä, jota hän kyseli, ja pari päivää kuljettuansa kääntyi hän taas itään päin. Sillä nyt hän selvästi huomasi, että ainoastaan joku läntisistä rannikkomaista voi olla kysymyksessä. Ehkäpä tahtoikin kreivi tavata kälyänsä Oppenstenissa.
Kun taaskin oli muutamia päiviä täten kulunut, sai hän kuulla puhuttavan muutamasta Rumlaborgin luona sattuneesta tapahtumasta, joka synnytti yleistä vihaa ja joka sai hänenkin lähtemään pohjoista kohti, mainittuun linnaan päin. Myöhään muutamana iltapäivänä hän lähestyi sitä seutua, jonka keskeltä Rumlaborg kohotti torninsa pilviä kohti. Hän näki kaukaa eräältä kukkulalta piiritysjoukon ja varustukset, joita oli laadittu linnan valloittamista varten. Mutta hän teki pitkän kierroksen päästäkseen piiritysjoukon ympäritse ja tämän pohjoispuolitse sille tielle, joka Grennasta Rumlaborgin ohitse vei Jönköpinkiin.
Tälle tielle päästyänsä hän ei ollut kulkenut pitkälle, ennen kuin muuan tiellä oleva esine sai hänet pysähtymään. Se oli kuoliaaksi pistetyn hevosen raato. Se oli nähtävästi vanha elukka, mutta sitä oli hoidettu mitä hellimmällä huolella. Paterin silmät tuijottivat kauvan elukkaan ja sitten hän kumartui ja tarkasteli tarkoin joka paikan. Sen jälkeen hän vielä kauvan seisoi kädet ristissä mutta katse pilvissä harhailevana, niin että sen, joka sattumalta olisi nähnyt hänet tässä asennossa kuolleen hevosen edessä, olisi ollut vaikea päättää, hevonenko vai joku muu oli munkilla ajatuksissa. Olipa mikä olikaan, niin hän oli siihen määrään ajatuksiinsa vaipunut, ett'ei huomannut sivullansa seisovaa vanhaa miestä, ennen kuin tämä kosketti häntä.
"Tunnetteko elukan omistajan, arvoisa isä, koska viivytte täällä?" kysyi ukko.
"Kysymyksesi, vanhus", vastasi munkki surun voittoisesti, "ilmaisee, että tiedät omistajasta enemmän kuin minä. Minulle on kerrottu muutamasta tuon Rumlaborgin voudin monia julmuuksia, muutamasta, jolla on yhteyttä tämän hevosen kanssa … tiedätkö jotakin siitä, ukko?"