"Josko tiedän?" alkoi ukko. "Hyvin tunnen Otto Snapp'in ja mitä hän on tehnyt, vaikka tosin hän on koonnut enemmän pahoja tekoja omalletunnolleen, kuin mitä kertoa tiedetään. Tuskinpa lienee paljoakaan eroa hänellä ja Taalainmaan voudilla, Jösse Eerikinpojalla. En ole minä tässä seudussa ainoa valittamassa Jumalalle ja kaikille pyhimyksille Rumlaborgin voudin pahoja tekoja."
Ukko pyyhkäisi kädenselkämällä kyyneleen silmästään. "Tuolla Hakarpin kirkonmaassa lepää ainoa poikani", jatkoi hän, "vouti löi hänet kuoliaaksi, kun hän puolusti sisartansa … ja hän, tyttäreni, kuoli kunniattoman kuoleman Rumlaborgissa… Mutta kaukana ovat jo ne ajat, vanhuuden lumet ovat jo sataneet minun ja niiden väliin. Joskus kuitenkin niitä ajattelen ja uusimmat tapahtumat ovat elvyttäneet vanhat eloon…"
"Mutta eiväthän nämä viimeiset tapahtumat toki sinuun itseesi koskene?"
"Eivät minuun enempää kuin kaikkiin muihinkaan, jolleivät sen tähden, että minä viime vuosina, sitten kuin talo ja koti oli minulta ryöstetty, olen saanut leipäni kirkkoherralta…"
"Ja mitä kirkkoherrasta?… Onko sitten linnanväki uskaltanut ojentaa kätensä pyhää kirkkoakin vastaan? — Minullehan kerrottiin, että…"
"Saatte kuulla, kuinka kaikki on käynyt… Joku aika sitten tuli muuan jalosukuinen rouva ratsain tänne Vadstenasta. Hän ratsasti juuri tällä hevosella, mutta hän oli sairas ja kävi Skärstadin kirkkoherran luokse majailemaan. Kirkkoherra itse, joka on kunnon mies ja aina on koettanut valvoa köyhän kansan parasta, tahtoi nyt matkustaa Vexiöön arvoisan päädiakoonin puheille ja saattoi jaloa rouvaa Jönköpinkiin. He olivat ennättäneet tähän, kun samassa vouti itse ja joukko palvelijoita tulivat ratsastaen. Voin kertoa, miten kaikki kävi, sillä minä olin arvoisan kirkkoherran mukana ja näen kaikki silmieni edessä niin kuin juuri nyt tapahtumassa."
"'Tulette juuri sopivaan aikaan!' huusi vouti kirkkoherralle. 'Te olette aina ollut talonpoikain ystävä ja sellaisena teidän tulee näyttää hyvää esimerkkiä ja käydä jalkaisin. Rumlaborgin ympäristöllä ei tietääkseni monen penikulman päässä löydy yhtään hevosta paitsi teidän… Teidän tulee sen tähden antaa se minulle kuninkaan nimessä.'"
"'Unhotatte, vouti', vastasi kirkkoherra, 'puhuvanne pyhän kirkon palvelijalle ja tuskinpa luulen tarkoittavanne, mitä nyt sanotte, vaikka vääryydellä olette täällä isännyyttä pitänyt pitkät ajat. Pyhän kirkon nimessä, antakaa minulle ja seuralaisilleni tietä!'"
"Näin sanoen tuo pelkäämätön herra aikoi ratsastaa edelleen, mutta vouti tarttui hänen hevoseensa ja muuan palvelijoista heitti hänet itsensä alas satulasta, niin että hän loukkasi päänsä kiveen… Tuossa näette vielä veren." Vanhus osotti kuolleen hevosen vieressä olevaa kiveä. "Jalo rouva parkaisi kauhistuksesta, mutta vouti tarttui hänenkin hevosensa suitsiin, ja kun huomasi elukan liian vanhaksi ja voudinpalvelukseen kelpaamattomaksi, niin hän pisti miekkansa sen rintaan. Elukka kaatui maahan älykkäillä silmillään katsoen pyöveliinsä, ikään kuin olisi ymmärtänyt, kuinka julma tämä oli."
Pateri päästi huudahduksen ja tarttui ukon käteen niin kovasti, että tämä sekä kummastuen että peljästyen loi katseensa häneen.