"Entä vanha rouva?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin henkensä olisi vastauksesta riippunut, "tuo vanha vaimo?"
"Vouti nauroi hänelle niin kamalasti kuin kummitukset nauravat tuolla Skurun kadulla.[14] Mutta juuri hänen makeimmin nauraessaan tuli muuan ritari; eipä hän tosiaan ollutkaan mikään ritari, vaan nykyään Rumlaborgin edustalla majailevan talonpoikaissotajoukon päällikkö. Niin kuin myrsky laineilla kiitää taikka niin kuin salama leimahtaa pilvettömältä taivaalta, niin hän syöksähti esiin, yksinään, mutta hyvä miekka kädessään…"
"Hän tuli… Hän tuli … ukko … ja tuo vanha vaimo… Sano pian, sano pian, kuinka arpa lankesi!"
"Muutamat palvelijoista pakenivat vieden ryöstetyn hevosen ja muuta saalista, jota he nyt joka taholta haalivat linnaan, koska odottivat vapautussotajoukkoa, mutta vouti itse jäi paikalleen ja kysyi pilkallisesti, kuka tuo harhaileva ritari oli. Samassa hengenvedossa hän paljasti miekkansa ja samoin tekivät myöskin ne muutamat palvelijat, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta talonpoikaispäällikkö ryntäsi heitä vastaan sellaisella voimalla, että olisi luullut hänen käsivartensa saaneen nelinkertaisen voiman, ja hänen hevosensa potki ja puri samalla, niin että siitä syntyi taistelu, josta ei voudilla ja hänen miehillänsä näyttänyt olevan mitään toiveita suoriutua kunnialla… Minä olin ottanut jalon rouvan syliini ja pidin häntä pystyssä. Ja minä tunsin kuinka hän vapisi, ja kuulin kuinka hän kuiskasi sanaa Herman, Herman, monta kertaa… Minä luulin hänen heittävän henkensä…"
"Jalo, kovakohtaloinen Rixa parka!" pääsi paterin kalpeilta huulilta. Ja taas hän pani kätensä ristiin, mutta niin rajusti, niin voimakkaasti kuin olisi siten tahtonut masentaa sen myrskyn, jonka ukon kertomus oli synnyttänyt hänen sielussaan riehumaan.
"Kun taas katsahdin taisteleviin", jatkoi vanhus, "oli kaksi palvelijaa kaatunut ja vouti itse pakeni, minkä vaan hevonen juosta jaksoi ja yksi palvelija seurasi häntä. Mutta nuori päällikkö, Herman, joksi rouva parka häntä sanoi, tuli takaisin, laskeutui hevosensa selästä, puhui lempeitä ja ystävällisiä sanoja jalolle rouvalle … mutta päällikön puhutellessa tämä näytti käyvän yhä levottomammaksi ja osotti kirkkoherraa, joka verissään ja hengettömän näköisenä makasi tiellä. Samassa tuli joukko ratsumiehiä tuolta alhaalta päin, he olivat talonpoikaisjoukon miehiä, ja päällikön pyynnöstä muutamat heistä nostivat ylös kirkkoherran, joka vielä eli, ja veivät hänet kotiin. Sitten päällikkö taas kääntyi vanhaan, sairaaseen rouvaan."
"'Te olette aina ollut minulle lempeä ja ystävällinen, jalo Richissa rouva!' sanoi hän, 'vaikka minä olen ollut halpa nuorukainen teidän rinnallanne; nyt on hyvä Jumala suonut minun hiukan verran osottaa kiitollisuuttani…'"
"'Kiitos, vilpitön kiitos, jalo nuorukainen!' kuiskasi rouva ja hänen kyyneleensä valuivat virtanaan."
"'Mutta miksi ratsastatte näin yksinänne?' kysyi taas päällikkö."
"'Olen matkalla lankoani, Hannu kreiviä, vastaan', vastasi hän, 'ja tulin Vadstenan kautta. Oppenstenin linnassa[15] tapaan lankoni. Sairaus ja suru ja huolet ovat vieneet voimani … ja nyt olen yksinäni…'"