"Hän rupesi näin sanoen itkemään, niin että minäkin, häpeä sanoakseni, vuodatin runsaita kyyneliä."
"'Olkaa huoleti!' sanoi päällikkö, 'minä hankin teille hyvän hevosen ja hyvän seurueen Oppenstenin portille asti.' Hän käännähti tällöin silmäämään seuruettansa, jota sillä välin oli saapunut iso joukko. Aivan hänen takanansa seisoi nuorukainen, joka oli enemmän karhunpenikan kuin ihmisen näköinen, mutta jonka silmät näyttivät arvaavan päällikön pienimmänkin ajatuksen."
"'Jaloa Richissa rouvaa saat saattaa sinä, Erkki, ja sitä paitsi kymmenen teistä!' sanoi hän. Ratsumiehet näyttivät kilvan haluavan kunniaa saada täyttää hänen käskynsä, mutta hän valitsi nuoria reippaita miehiä. Sitten hän sanoi vanhalle rouvalle:"
"'Ja te saatte minun hevoseni, jalo rouva; se on kantava teitä kuin karitsa ja on iloitseva saadessaan palvella sitä, jota hänen isäntänsä kunnioittaa. Ja kun sitten pääsette rauhaan Oppensteniin, niin rukoilkaa Herman Bermanin puolesta; hän kaipaa hurskaan rukousta!'"
"Jospa olisitte nähnyt, hurskas herra, jospa olisitte nähnyt tuon jalon rouvan, kun hän kiitti päällikköä. Hän ei tosin sitä sanoilla tehnyt, mutta hänen silmänsä paloivat kiitollisuutta ja rakkautta, aivan kuin äidin poikaansa siunatessa! Monen ympärillä seisovan miehen silmissä kiilsivät kyyneleet ja minä … niin, niin … te itkette, tekin, ja häpeämättä voittekin itkeä. Nyt voi jo itkeä ilostakin, sillä nyt kai lienee Rumlaborgin voudin viimeinen hetki käsissä!"
Vaikea on sanoa, kumpiko kärsi enemmän, pateriko tällä hetkellä vai Richissa rouva silloin kuin hänen poikansa hänet pelasti. Kuumeen viluväreet tärisyttivät hänen kookasta vartaloansa. Hän seisoi paikallaan eikä näyttänyt kuulevan ei näkevän, vaikk'ei ainoakaan sana jäänyt tarkkaamatta ja vaikka kertomus muuttui hänelle todellisuudeksi, niin että hän näki tapahtuman ikään kuin uudelleen suoriavan silmäinsä edessä. Mutta suuria, kirkkaita kyyneliä helmeili hänen partaansa pitkin.
Vihdoin, kun ukko oli vaiennut, loi hän katseensa hevoseen ja kyyneleet tippuivat hänen parrastaan elukan päälle, jonka ruumis keskellä kuluvan tuskanhetken talvenpakkasta ja kuolemanhiljaisuutta loitsi hänen mieleensä suloisia kuvia nuoruuden ja rakkauden päiväpaisteisilta ajoilta.
"Lapio, vanha mies!" huudahti hän. "Tämä elukka ei saa jäädä tähän petojen raadeltavaksi."
Ja ukko nouti lapion läheisestä talosta ja kohta oli työ täydessä vauhdissa.
"Te siis tunsitte tuon jalon rouvan?" kysyi vanhus sillä välin.