"Kyllä … kyllä, minä tunsin hänet ja tämän hevosen olen itse kasvattanut, ja mikäli tiedän ei se ole koskaan kantanut selässään ketään muuta kuin sitä vaimoa, joka nyt odottelee Hannu kreiviä Oppenstenin linnassa."
"Siellä hän jo on", jatkoi vanha talonpoika, "ja hänen saattajansa ovat jo palanneet, ja jollen ole saanut vääriä tietoja, niin he ovat tänä iltana mukana ryntäämässä Rumlaborgiin ja vaatimassa voutia tuomiolle… Kuuletteko, kuuletteko, isä, rummut pärisevät ja sotatorvet soivat. Nyt on hetki tullut!"
He lepäsivät hetkisen lapioittensa nojassa, mutta ryhtyivät taas työhönsä kahta uutterammin. Saatuansa vanhan uskollisen palvelijan hautaan he läksivät astumaan pitkin tietä linnalle päin. He eivät olleet kulkeneet montakaan askelta, ennen kuin näkivät taivaan punottavan, ja päästessään vähän etemmäksi muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä linnan ja Vetterin, jonka rannalla se sijaitsi, he näkivät tuon suuren rakennuksen ikään kuin tulimeressä uivan. Samalla he kuulivat, kuinka ryntääjäin huudot täyttivät ilman ja äänellään melkein voittivat liekkien räiskinän.
"Nyt mahtanee voudin poski kalveta ja hänen sydämensä pehmetä", sanoi tällöin talonpoika, "mutta niitä kaloja saadaan, mitä pyydetään, ja kaikki hänen rikoksensa ja julmat tekonsa ovat jo kauvan hänelle tuota löylyä valmistelleet. Hän oli niin pöyhkeä vastatessaan sotajoukon päällikölle, ett'ei koskaan aikonut heittää kuninkaan linnaa alttiiksi… Haluttaisipa sentään nähdä, eikö hän nyt mieluummin tahtoisi sekä luopua linnasta että lähteä käpälämäkeen."
Vanhus oli tuskin puhunut loppuun, ennen kuin he näkivät, kuinka ryntääjät alkoivat purkautua ulos linnasta ja kuinka he kuljettivat vankeja välissänsä.
Yhden näistä onnistui kenenkään huomaamatta paeta kedolle ja hän suuntasi kulkunsa sitä kukkulaa kohti, jolla molemmat katselijat olivat. Paljoa hän ei kuitenkaan päässyt edelle. Kokonaisen nuolisateen sai hän jälkeensä, ja kun ei yksikään niistä näyttänyt sattuneen, läksi joukko miehiä ajamaan häntä takaa.
He saavuttivat hänet kukkulan juurella ja satakunta kirvestä välähteli liekkien valossa pakolaisen pään ympärillä. Nyt, nyt on kostonhetki käsissä, nyt janosi koston kirves hänen jo kovin kauvan säästettyä vertansa.
Vouti kaatui maahan, hänen kuolemansa oli varma, armon rukoileminen olisi ainoastaan lisännyt koston nautintoa takaa-ajajille. Munkki ja hänen toverinsa katselivat jännitetyin mielin edessään olevaa näytelmää.
Silloin kuului kiukustuneiden talonpoikain takaa ääni, joka pelkällä kaiullaan sai kohotetut kirveet pysähtymään. Se ääni oli pitkän, hoikan ratsumiehen.
"Muistakaa, talonpojat!" huusi hän, "ett'emme ole maantierosvoja emmekä sodi murhataksemme ja saalista ryöstääksemme."