Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vapisevan voudin edessä.
"Te olette urhoollinen soturi, vouti", sanoi hän tälle, "ja sen tähden tahtoisimme me talonpojat kernaasti päästää teidät vapaaksi, mutta te olette sen ohessa myöskin julma mies ettekä pidä lakia ja oikeutta kunniassa, ja sen tähden jäätte vangiksemme, kunnes laillinen tuomio on langetettu."
Vouti vietiin pois, ratsumies meni menojaan ja aseellisen rahvaan virta vieri taas kukkulalta alas.
Mitä munkin povessa liikkui, sitä ei kukaan tiedä, mutta tuo vanha mies tiesi sitten kertoa hänen ensin syöksähtäneen talonpoikaispäällikköä kohti, ikään kuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta sitten yht'äkkiä vetäytyneen takaisin ja langenneen erään puun taakse polvilleen kätensä taivasta kohti ojentaen.
Paljon puhuttiin sitten niillä seuduin Rumlaborgin kukistumisesta, tuosta julmasta voudista ja Herman Bermanista, mutta myöskin munkista, joka polvillaan metsässä rukoili Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä Ruotsin miesten puolesta. Mutta Rumlaborg jaotettiin maan tasalle ja ainoastaan ruohoa ja pensaita kasvava soraläjä ja pari muinaisten vallitusten jäännöstä ovat nyt enää osottamassa, missä se ennen on ollut.
Rumlaborgista marssi Herman etelään päin kahden järven välillä olevaa Trolleborgin linnaa vastaan. Sen vouti ei uskaltanut ruveta vastarintaan, vaan luovutti linnan heti sillä ehdolla, että sai lähteä vapaasti omaisuuksineen. Niin kävi myöskin Piksborgin, joka sijaitsi Bolmen-järvessä olevalla Bolm-saarella.
Täältä kääntyi Herman länttä kohti Hallannin rajalle. Hänen tehtävänsä oli sillä täytetty ja ilomielin ratsasti hän pitkin tietä odotellen vastausta Engelbrektiltä, jolle hän oli lähettänyt viestin Trolleborgista.
Muutamana päivänä hän oli kiirehtinyt kappaleen matkaa sotajoukon edelle, seurassaan vaan Erkki, joka nyt varjon lailla seurasi häntä. Sotajoukon ratsumiehet, jotka tavallisesti olivat etumaisina, olivat jääneet kauvas heistä. Herman antautui haaveittensa valtaan, jotka näyttivät hyvin menestyvän tämän ihanan ja suurenmoisen luonnon helmassa.
Yht'äkkiä kiisi Erkki salaman nopeudella tietä pitkin ja pysähtyi kuin seinään muutaman rotkotien suulle, jossa näytti olevan pimeä kuin säkissä. Herman riensi hänen rinnallensa ja kysyi kummeksien, mikä hänelle oli tullut.
"Jolleivät menninkäiset täällä Finvedenissä keskellä Jumalan kirkasta päivää kuljeskele kiusaa tekemässä", vastasi Erkki, "niin meillä on täällä vaara tarjona!"