"Niin, tiedätkö, isä, että kun hän ensi kertaa tuli jalkaisin tänne ja pysähtyi linnanportin eteen, olin minä tornissa enkä koskaan, en koskaan ole nähnyt ihmistä niin onnettomana, kuin hän oli kuullessaan vastauksesi, isä, ett'ei kukaan saanut tulla linnaan ilman kreivin erityistä lupaa… Ja sen tähden, näetkös, kun nyt kreivi tuli ja toi hänet mukanansa, niin ajattelin, että hän nyt oli iloinen… Mutta iloinen hän ei ole … sano minulle, isä, mitä hänellä voinee olla tekemistä täällä linnassa?…"
"Mitä lienee, sen Pyhä Yrjänä tietköön. Hän on oleskellut rukoushuoneessa koko päivän, ja kun viimeksi katsoin sisään ovesta, niin oli hän vielä polvillaan alttarin edessä. Varmaankin hän lienee pyhä Jumalan mies."
"Varmaan hänellä on surujakin, jotka painavat hänen sydäntänsä…"
"Niin, niin, sitä hyvää riittää jokaiselle!"
Kerttu meni ja vouti vaipui taas mietiskelemään kummallista aikaa, jota nyt elettiin. Hänen ajatuksensa kiintyivät nyt kuitenkin tahtomattakin tuohon hiljaiseen synkkään munkkiin. Mutta Kerttu ei malttanut olla hät'hätää tirkistämättä avaimenreiästä sisään kulkiessaan sen linnanosan ohitse, jossa rukoushuone oli. Tuskin hän sentään ehti muuta kuin ajatella tirkistämistä, kun ovi hiljaa kääntyi saranoillaan ja pitkä, mutta synkkä mies astui ulos rukoushuoneesta.
Kerttu hypähti kuin hirven hieho äkillisen varjon langetessa polulle. Mutta kun hän nosti katseensa ja lähemmin loi sen mieheen, hävisi hänen pelkonsa ja hän katsoi säälien tähän. Tämän katseessa ja koko ulkonäössä olikin jotakin kovanonnenomaista siinä määrin, että se hänen sydäntänsä ehdottomasti liikutti, ei kuitenkaan vihan kuohuun pannut sitä kohtaan, joka näin paljon pahaa oli aikaansaanut, vaan vaivutti surunvoittoisuuteen. Munkin vanhoilla rypistyneillä kasvoilla oli sen ohessa jonkinlainen sisällisen rauhan ilme. Hänellä oli varmaankin ollut kovia sielun taisteluita ja myrskyn lakattua oli tyvenyys tullut sijaan.
Tyttö ojensi hänelle kukan, joka hänellä vielä oli kädessään.
"Annatko minulle tämän kukkasen, lapsi?" kysyi surullinen mies ja pian haihtuva hymy ilmautui hänen huulilleen.
"Sinä olet surullinen ja minä tahtoisin niin mielelläni nähdä sinut iloisena; jos minulla vaan olisi, niin antaisin sinulle paremman lahjan."
"Kiitos, kiitos", sanoi munkki ja taputti ystävällisesti lasta päähän,
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!"