"Ei, ei", sanoi mies, "teidän kätenne ei pidä koskea siihen, jonka sukulaisen veri on tahrannut. Kuitenkin ilahduttaa mieltäni, että muistatte minua."
"Voisinko sitten unhottaa sinut, Juhani", virkahti kreivi ja tarttui heltynein mielin hänen vastahakoiseen käteensä, "voisinko unhottaa sen lupauksen, jonka tein, kun pelastit hurjapäisen lankoni hengen. Jumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta ritarin tavoin ei silloin Rafn von Barnekow menetellyt."
"Vähäinen näytti kuitenkin se hyvä työ olevan vaimoni isän mielestä, koskapa hänellä juuri siihen aikaan oli mielessä ryöstää minulta elämäni ilo… Mutta rauha hänen tomullensa, kreivi … ehkäpä kohta tapaamme toisemme tuolla ylhäällä vanhurskaan tuomarin edessä!… Nyt olen tullut vaimoani etsimään… Hän on täällä linnassa, hän on tullut teitä vastaan, vaikka sairaus ja suru ovat yhdessä raastaneet hänen sydäntänsä… Minä tahdon vielä kerran nähdä hänet ja kuulla hänen puhuttelevan minua … sitten emme mekään enää nähne toisiamme tässä maailmassa."
"Surulliset ovat ajatuksesi, Juhani … ja kova onni on ankarasti kolhinut sinua…"
"Kovemmin se ehkä on kolhinut kälyänne, hän on taistellut ja kärsinyt enemmän, kuin minä sokeudessani olen voinut aavistaakkaan. Ja nyt rukoilen teitä, tahtoisitteko puhutella häntä sitä ennen… Kenties murtaisin hänet, jos ilman muuta näyttäytyisin."
"Vaikean tehtävän annat siinä minulle ja sellaisen, joka paremmin sopii papille kuin minulle … mutta tahdon kuitenkin ottaa sen toimittaakseni…"
Ja kreivi meni ja tuo surullinen mies heitti taas munkin kaavun päällensä ja seurasi.
Siinä huoneessa, jossa Richissa rouva oli ja joka oli lännen puolella, niin että ilta-aurinko lähetti kuuleata valoansa ikkunasta sisälle, oli täydellinen hiljaisuus vallalla, kun miehet lähestyivät. Lattiat olivat peitetyt matoilla, niin että heidän askeliansa tuskin kuului. Munkki jäi etuhuoneeseen, kun kreivi meni sisälle.
Huoneen nurkassa, aivan muutaman Kristuksen kuvan alla, istui vanha rouva mukavassa nojatuolissa. Aurinko loi häneen niin omituisen valon, että kun näki hänen kuihtuneet mutta vielä lempeät kasvonsa, joilla hillitty tuska ja pettyneet toiveet viihtyivät toistensa rinnalla, mutta joilla samalla vallitsi rauha, joka todisti sydämen heittäneen maailman surut syrjään, niin valtasivat ihailu ja kunnioitus väkisinkin mielen. Hän istui kädet ristissä ja katse luotuna sinistä taivasta kohti, mutta niin uinailevana, että näytti siltä kuin tuo suloinen olento pelkän tuulahduksen voimasta olisi voinut muuttua henkiseksi ja haihtua.
Kreivi pysähtyi ovelle. Hän uskalsi tuskin liikahtaa ja hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta vihdoin Richissa loi silmänsä häneen ja lempeä hymy väreili hänen huulillaan.