"En tahdo liioitella", sanoi hän puoleksi surunvoittoisesti, "mutta mielin uskoa, ett'ei isäni tai äitini, jos jompikumpi heistä olisi täällä lähtöä tekemässä, syyttäisi minua teosta, johon minua kuitenkin velvoittaisi voima, joka on korkeampi kuin sekä he että minä. Tahdon kuitenkin", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "tahdon puhutella Richissa rouvaa, ehkäpä hänen voimansa sallivat hänen lähteä linnasta … ja sen on kyllä Engelbrekt mieluimmin näkevä."
Molemmat vanhukset kuuntelivat surullisesti hymyillen tuon nuoren miehen puhetta, ja kun vielä hänen lähdettyään kuulivat hänen askeltensa käytävää pitkin poistuvan, katsoivat he hänen jälkeensä, ikään kuin hän vielä olisi seisonut heidän edessänsä.
Mutta Herman astui pitkin luhdineteistä sen päähän saakka ja avasi siellä oven löytääkseen jonkun naispalvelijan, joka voisi viedä hänet Richissa rouvan luokse. Huone oli kuitenkin tyhjä. Muutamasta sisähuoneesta hän sitä vastoin kuuli ääniä ja jatkoi sen tähden kulkuansa sisäovelle, avaten sen. Tämäkin huone oli tyhjä, mutta vielä tämän takana olevan huoneen ovi oli auki ja sieltä hän selvästi kuuli sekä puhelua että vielä jotakin, joka sai hänet pysähtymään ja painamaan käden sydämelle.
"Hän on poikasi, Richissa", sanoi miehen ääni, "Engelbrekt on kasvattanut hänestä miehen, joka voi ilahduttaa äidin sydäntä, mutta jonka myöskin … on täytynyt katkeroittaa rakkauttasi… Oi Richissa, Richissa, sinä lempeä Jumalan enkeli, joka olet kärsinyt niin paljon, niin sanomattomasti, … oi, jospa voisin ohjata ajan takaisin entisille jälilleen … oi, jospa sydämelläni olisi ollut edes vähäinen osa sinun sydämesi kärsivällisyyden runsautta, voimaa taipumaan välttämättömyyden alle!"
"Elä puhu noin ankaria sanoja, Juhani", kuului lempeä ääni puoleksi kuiskaavan, "eläkä lue omaksi syyksesi sitä, mihin nurjat voimat ovat olleet syynä… Katso, minä kuolen tyytyväisenä! Jumalan äiti on kuullut hartaimman rukoukseni, jolla pyysin päästä puhtaaksi sinun silmissäsi, ennen kuin täältä lähden. Ja elämän rajalla, kuoleman portilla … siellä muuttuvat elämän muodot vallan toisiksi. Oi, kiitos, sinä pyhä Jumalan äiti, eläkä vihastu minuun, jos olen vaatinut liian paljon … jos vielä tällä hetkellä rukouksenkuulemisen runsaus sydämessäni halajan vielä … halajan sulkea poikani syliini, siunaten nähdä hänet, ennen kuin silmäni viimeisellä hetkellä sammuvat."
Herman jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Hän tuskin uskalsi hengittää. Hän ei tiennyt, kuuliko hän todellakin mitä kuuli, vai oliko kaikki ollut vaan unta, voudin puheesta kiihtyneen mielikuvituksen pilaa. Mutta joku vastustamaton voima ajoi häntä eteenpäin.
Hän ilmautui kynnykselle, hän syöksyi esiin ja laski runsaita kyyneliä vuodattaen seuraavassa tuokiossa päänsä äitinsä syliin.
Tämä ei vaikuttanut sairaaseen, niin kuin olisi odottanut. Hän oli niin tottunut ajattelemaan poikaansa, jonka hän niin monasti oli nähnyt ja josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, vaikka hän rakkaudesta häneen ja mieheensä oli kukistanut äidinylpeytensä ja luonnollisen halunsa taikka tarpeensa ilmaista itsensä ja saada nauttia pojan rakkauden ja mieltymyksen helliä osotuksia; hän oli nyt samalla niin kokonaan yläpuolella asiain tavallista menoa, että hänestä poikansa näkeminen tuntui aivan yksinkertaisesti pyhän neitsyen vastaukselta, rukouksenkuulemisen todistukselta. Tosin kostuivat hänen kalpeat kasvonsa kuumista kyyneleistä, tosin vapisi koko hänen olentonsa, mutta se ei ollut musertavan hämmästyksen vaikutusta keskellä mitä puhtainta onnellisuutta. Se oli auringonsäde, joka pilkotti keskeltä niitä mustia pilviä, jotka olivat peittäneet hänen elämänsä taivaan, ja joka nyt elämän ehtoona valoi hänen ympärilleen toteutuneiden toiveiden lämpöistä rauhaa.
Niin kului hetki toisensa jälkeen kenenkään sanomatta sanaakaan. Sairas laski kätensä poikansa päähän, samoin kuin vähää ennen isän, ja nosti sitä, niin että saattoi painaa suudelman hänen vapaalle, miehekkäälle otsalleen. Sitä tehdessään hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja laski päänsä hänen olkapäätänsä vasten. Isä, tuo elämän koettelemuksien karkaisema mies, itki kuin lapsi.
Mutta semmoisen mielenliikutuksen täytyi kuitenkin vaikuttaa sairaan heikkoon, kuihtuneeseen ruumiiseen. Herman tunsi käsivarsien vähitellen ikään kuin herpoavan ja varovasti hän laski kokoon painuvan vaimon takaisin tuolin pieluksia vasten.