"Äiti, äiti!" kuiskasi hän, "pitääkö meidän tavata toisemme ainoastaan … ainoastaan samassa silmänräpäyksessä erotaksemme?"
Vanhus avasi silmänsä ja laski vielä kerran kätensä pojan päähän.
"Jumala siunatkoon sinua, poika!" sanoi hän raukealla äänellä, mutta osotti toisella kädellään isää ja lisäsi: "ellös enempää kuin hänkään nurkuko niitä kohtaloita, jotka Herra jakaa!"
Ja näin sanoen hän taas tarttui miehensä käteen ja katsoi niin lempeästi ja ystävällisesti häneen, kuin tämä katse olisi sisältänyt koko hänen elämänsä rakkauden. Herman lankesi polvilleen äitinsä sivulle ja tunsi, kuinka äidin käsi hiljaa painui hänen päähänsä.
Mutta ei sanaakaan sanottu enää. Kun Herman nosti päätänsä, niin hän näki äitinsä katseen vielä yhtä lempeästi luotuna isään, mutta kasvonpiirteet olivat jäykistyneet ja käsi, johon hän tarttui, oli kylmä.
Hän hypähti pystyyn, mutta vanha, sankarinvoimainen mies ojensi kätensä ja sulki hänet syliinsä.
"Äitisi, poikani, on mennyt meiltä pois", sanoi hän, "ja hänen henkensä liitelee vapautettuna aistillisten yläpuolella ja hän rukoilee nyt Jumalan valtaistuimen edessä sinun ja minun puolestani. Jumala siunatkoon sinua, poikani, kaikesta siitä ilosta, mitä olet tuottanut synkälle isällesi ja tuolle tuossa, armaalle äidillesi! Kaikkivaltias Jumala suojelkoon sinua kaitsevalla kädellään nyt ja iankaikkisesti!"
Kovin liikutettuna syleili vanhus poikaansa.
"Elä kysy minulta mitään, poikani", lisäsi hän sen jälkeen. "Engelbrekt on kertova sinulle kaikki. Rukoile, rukoile äitisi tomun ääressä — minä pyydän sytyttämään vahakynttilät kuolleen ympärille."
Näin sanoen vanhus syöksyi ulos ja Herman vaipui taas polvilleen äitinsä viereen. Hän rukoili kauvan ja hartaasti. Kun hän nosti päätänsä, oli jo yö ja kuu kumotti tähtitaivaalta ja valaisi kuollutta, joka vielä kuolemassaan hymyili pojalleen.