Paljon he puhelivat sitten siitä, mitä linnassa oli tapahtunut, ja
Herman kertoi kaikki juurta jaksain.
"Siis tiedät", sanoi vihdoin Engelbrekt, "mitä minulla nyt on oikeus sinulle ilmaista, mutta isäsi on myöskin antanut minulle muiston sinulle jätettäväksi." Hän otti esiin vitjat, joista riippui pimeässä välähtelevä sormus.
Kunnioittaen otti Herman tuon kallisarvoisen kalun.
"Pidä niitä", jatkoi Engelbrekt juhlallisesti, "pidä niitä isäsi muistona! Ole jalo ja luja kuin hän … mutta tule sinä häntä onnellisemmaksi!"
"Ja nyt", lisäsi hän, "nyt meidän täytyy nousta ratsaille ja tarttua miekkaan taas, Herman! Vielä on meillä tekemistä, ennen kuin saamme lähteä kotiin takaisin? — —"
Oppenstenissa ei oleskeltu kauvan. Richissa rouvan ruumis vietiin jo seuraavana päivänä aamupäivällä Asarpin kirkkoon ja sekä Hannu kreivi että Engelbrekt ynnä Herman ja sotajoukon etevimmät päälliköt seurasivat juhlallisessa saattokulkueessa.
Mutta Oppenstenin linna täytyi repiä ja Hannu kreivi, joka ei voinut kumota Engelbrektin esiintuomia, tähän toimenpiteeseen pakottavia syitä, suostui hakemaan korvausta kuninkaalta. Sen jälkeen pidettiin neuvottelu ja Hannu kreivi väkineen läksi Tukholmaan päin, mutta Engelbrekt jatkoi kulkuansa Öresteniä, erästä toista lounaisen Länsigötinmaan linnaa vastaan. Sen vouti poltti itse linnan ja meni matkoihinsa, jonka jälkeen Engelbrekt meni valtakunnan rajan poikki ja hyökkäsi Hallantiin, suoraan Varbergin linnaa vastaan, jossa ritari Aksel Pietarinpoika oli linnanherrana. Hallannin talonpojat yhtyivät mielellään Engelbrektiin ja Ruotsiin, samoin Varbergin kaupungin asukkaatkin, mutta Aksel Pietarinpoika sai pitää Varbergin linnan, kuitenkin sillä ehdolla että sai kantaa vaan puolet veroista, jotka hänelle oli jättävä Engelbrektin nimittämä vouti. Varbergista Engelbrekt kulki etelää kohti Falkenbergiin. Täällä hän tapasi Herman Bermanin.
Tämä oli rientänyt Oppenstenista Hallannin rajalle jättämänsä sotajoukon luokse ja hyökännyt sillä niin ikään Hallantiin, mutta etelämmäksi kuin Engelbrekt, niin että hän oli käynyt Falkenbergin kimppuun samaan aikaan kuin Engelbrekt oli marssinut Varbergia vastaan. Falkenbergin vouti oli tehnyt urhoollista vastarintaa ja torjunut yhden talonpoikaissotajoukon tekemän hyökkäyksen. Mutta talonpojat olivat taistelleet niin urhoollisesti ja siihen määrään kuolemaa pelkäämättä, ett'ei vouti ollut uskaltanut odottaa uutta hyökkäystä, vaan itse sytyttänyt linnan tuleen ja hyvyyksineen päivineen noussut miestensä kera laivoihin ja purjehtinut matkoihinsa. Engelbrektin tullessa oli Falkenberg soraläjänä.
Nyt yhdistettiin molemmat sotajoukot ja Engelbrekt läksi Halmstadia vastaan, joka vapaaehtoisesti avasi porttinsa. Sen jälkeen hän riensi alas Skånen rajalle. Saapuessaan Lagajoen rannalle, vähän matkan päähän lujasta Laholman linnasta, näki hän toisella rannalla suuren leirin, joka oli laadittu vasta päätä linnaa.
Herman ratsasti Engelbrektin rinnalla ja huomasi tyytyväisyyden seijastuksen hänen kasvoillaan.