Mutta ilo oli verraton, kun talonpojat erosivat, eikä ollut yhtäkään noiden monien tuhansien joukossa, joka ei heltynein mielin maininnut Engelbrektin nimeä ja ollut valmis uskaltamaan henkeänsä ja vertansa hänen puolestansa — hänen, joka oli antanut takaisin rauhan ja lain ja levon Ruotsinmaalle. Jokaisessa tuvassa, sekä isossa että pienessä, puhuttiin ainoastaan Engelbrektistä ja siitä, mitä hän oli toimittanut retkellään valtakunnan lävitse, ja jos ketä valtaneuvoksista mainittiin, niin sillä vaan tahdottiin sitä enemmän huomauttaa vapaudensankarin suuruutta.
Engelbrektin raivatessa valtakunnan eteläisiä osia olivat herrat puolestaan pitäneet kokouksen Tukholmassa ilmoittaakseen sekä norjalaisille että Itämeren etelärannalla oleville naapureilleen — saksalaisen ritarikunnan suurmestarille ja hansakaupungeille — mitä oli tapahtunut ja mistä syystä. Useimmat näistä herroista olivat kaikkea muuta kuin Engelbrektin ystäviä. Näiden viimemainittujen lukuun kuului ainoastaan muutamia harvoja, niin kuin Tuomas piispa ja jalo Niilo Kustavinpoika (Stjernbåt), mutta toisten täytyi toistaiseksi toimia sen vallan pakottamina, joka Engelbrektillä tosiaankin oli kansan rakkauden takia, vallan, jonka monet heistä olivat tunnustaneetkin, koskapa eivät olleet pitäneet arvoansa alentavana ottaa häneltä vastaan linnoja ja läänejä, niin kuin olivat tehneet Knuutti piispa ja Niilo Erengislenpoika. Sellaiset miehet kuin Pentti Steninpoika (Yö ja Päivä) tunsivat tällä hetkellä olevansa liian voimattomia uskaltaakseen julkisesti ehdottaa jotakin Engelbrektin vastustamiseksi. Viisaimmat, niin kuin Krister Niilonpoika, pysyttelivät kokonaan syrjässä. Tämän neuvottelukokouksen pitäminen Tukholmassa, jota piti hallussaan kuninkaan uskottu mies Hannu Kröpelin, perustui kai siihen, että Kröpelin kernaasti tahtoi pitää noita neuvottelevia herroja silmällä voidakseen, jos mahdollista, käyttää heidän eriäviä mielipiteitänsä herransa eduksi.
Tämä tarkoitus meni kuitenkin mitättömiin. Kirjeet laadittiin Vadstenassa tehdyn luopumuskirjeen mukaan. Se tapahtui syyskuun alussa ja sen jälkeen oli Engelbrekt yhä vieläkin voittanut voiton toisensa perästä. Nyt hän tosin taas oli yksinään valmiina lähtemään pois syrjäiseen soppeensa, mutta hänen tarvitsi ainoastaan viitata kädellään saadakseen kaiken Ruotsin rahvaan uudelleen varustuksiinsa.
Sellaisella kannalla olivat asiat, kun kuningas sangen vaarallisen purjehdusmatkan jälkeen saapui Tukholmaan muutamana päivänä aivan syyskuun lopulla. Hänellä oli seurassaan joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä sekä tanskalaisia ritareita. Häntä vastaan ottamassa olivat Hannu Kröpelin ja Hannu kreivi ynnä vanha Krister Niilonpoika ja muutamia muita ruotsalaisia herroja.
Eerikki kuningas oli sangen pahalla päällä ja lausui kaikissa tilaisuuksissa suuren tyytymättömyytensä julki, ja tämä kiihtyi sitä mukaa kuin hän huomasi mahdottomaksi mitään toimittaa. Hän miehitytti tosin heti Harmajamunkkisaaren[16] ja Pyhänhengen saaren ja kutsui luoksensa sen vähäisen joukon, joka oli Stäketissä, muutamassa niitä harvoja linnoja, jotka enää olivat kuninkaan käskettävissä, mutta joka sekin hänen määräyksestänsä poltettiin. Tosin hän myöskin rupesi ankaran näköiseksi ruotsalaisia herroja puhutellessaan taikka Tukholman kaduilla näyttäytyessään, mutta se aika oli mennyt, jolloin lannistuttiin hänen kulmakarvainsa rypistymisestä. Aluksi hän ei sitä uskonut ja hän kysyi teeskentelemättä kummastellen monta kertaa Hannu Kröpeliniltä, kuinka sellainen, jommoista kesän kuluessa oli tapahtunut Ruotsissa, oli mahdollista. Tuo rehellinen valtaneuvos johdatti hänelle silloin aina mieleen, että Ruotsi oli aivan toinen maa kuin Saksa ja Tanskakin, ja että sen jokaista talonpoikaa oli pidettävä vapaasyntyisenä miehenä.
Eräänä aamuna hän oli Kröpelinin ja Witzlaun kreivin sekä muutamien muiden herrain kanssa — niiden joukossa oli muutamia ruotsalaisiakin — Harmajamunkkisaaren itäisellä muurilla ja puheeksi tulivat taas ruotsalaiset talonpojat.
"Te olette puhunut niin paljon noista talonpojista", sanoi hän ja loi musertavan katseen Kröpeliniin, "mutta vielä en minä ole nähnyt yhtään heistä. Haluttaapa koota yhteen Ruotsin ritaristo ja, vielä kertaan tehdä valtiasmatkani … ja nähdä, uskaltaako heistä kukaan nostaa kättänsä kuningastansa vastaan!"
"Kauvas ei tarvinne teidän ratsastaa, armollinen herra", vastasi
Kröpelin, "katsokaa tuonne … jollen pety, niin he nyt ovat täällä
Tukholman porteilla."
Kuningas katsoi Mälarille, joka oli peilikirkkaana muurin ja Pitkäsaaren välillä, ja siellä hän näki koko rannan täynnä aseellisia miehiä, pään toisensa vieressä, niin kauvas kuin silmä kantoi. Hän säpsähti tämän nähdessään, mutta pian oli hän taas entisellään.
"Pelkäävätkö he", sanoi hän pilkallisesti hymyillen, "vai mitä he tuon saaren miehittämisellä tarkoittavat?"