"Örebron linnaa, piispa … mitä sillä tarkoitatte? Muistatte kai, kuka minua innokkaimmin kehotti ottamaan tämän linnan ja läänin, joka minulla Halmstadin pakkosopimuksesta saakka on ollut huostassani, sekä myöskin mikä minut siinä sai seuraamaan teidän neuvoanne?"
"Hyvin sen muistan", vastasi piispa hymyillen, "ja vielä tällä hetkellä antaisin teille saman neuvon, koska olen samaa mieltä kuin tekin, että linnanherran valta on välttämätön sille, jonka tulee voida valvoa kansan parasta kaikkien näiden herrastahtojen keskellä."
"Aivan niin, arvoisa isä! Ja niin vähän minä tätä kunniaa haluan, että niin pian kuin näen valtakunnan olevan turvattuna, kernaasti tahdon jättää linnan hallustani ja lähteä omaan kotiini. Tuonne vuorille ja vaskensavulle ikävöimme me kaikki Örebron linnan nykyiset asukkaat."
"Ruotsinmaassa on kuitenkin monta herrasmiestä", sanoi piispa heltyneenä, "jotka vihaisin silmin ovat nähneet teidän tulevan tähän linnaan eivätkä he varmaankaan ollenkaan usko tuota puhettanne, sillä he arvostelevat teitä itsensä mukaan… Siitä syystä, katsokaas, tulee teidän, Engelbrekt, olla varoillanne, valtakunnan tähden, jollei itsenne. Ei asu kaukana se mies, joka mielellään tahtoisi ottaa Örebron linnan ja läänin … herra Pentti Steninpoika Göksholmasta!"
"Pentti Steninpoika", toisti Engelbrekt miettiväisenä, "olihan Pentti herra mukana Upsalassa ja pani niin kuin me muutkin nimensä päätöksien alle. Samoin teki myöskin hänen poikansa, Maunu herra … miksi minä sitten heitä epäilisin? Kun vaan saamme rauhan oikein palautetuksi valtakuntaan, niin tahdonpa olla ensimmäisenä auttamassa tuota ankaraa herraa tämän linnan haltijaksi."
"Sellainen ajatus ei mahdu näiden herrojen aivoihin … minä tunnen heidät vanhoista ajoista asti ja te voitte sen tähden uskoa minua. He tulevat hakemaan aihetta riitaantuakseen kanssanne ja saadakseen vahingoittaa teitä niin paljon kuin suinkin, Engelbrekt!"
"Niinä kertoina, joina olen kohdannut Yö- ja Päivä-suvun herroja, eivät he ole osottaneet harrastavansa rahvaan ja valtakunnan asiaa, mutta ovathan he ritarismiehiä, herra piispa, eivätkä voine kieltää omia tekojansa, jotka viimeiseltä ovat olleet minun ja apumiesteni toiveiden mukaiset. Kuitenkin olen samaa mieltä kuin tekin, että meidän tulee vahvistaa voimiamme ja hankkia herrain joukosta useampia asiamme suosijoita. Ja se on kohta pantava toimeen, jos mieli meillä olla kaikki valmiina kuninkaan tuloa varten."
"Ne tiedot, jotka olen nyt näinä päivinä saanut käsiini", jatkoi piispa, "ja jotka saivat minut tätä asiaa ajattelemaan, ovat saatuja lähteestä, jota en alussa pitänyt soveliaana käyttää hyväkseni, mutta kun pari päivää takaperin satuin yhteen herra Pentti Steninpojan kanssa vanhan Ulvi Pentinpojan luona Lagmansössä, tuli hän sanoneeksi muutamia sanoja, jotka hyvin sopivat yhteen kuulemaini puheiden kanssa ja saivat minut ottamaan varteen saamani varoituksen. Silloin toin tietoni teille ja laadin myöskin arvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville kirjelmän, jonka toin tänne mukaani siinä toivossa, että tahtoisitte pitää huolen sen lähettämisestä. Luotettavimman palvelijani olin jo silloin lähettänyt Tukholmaan itselleni ja väelleni asuntoa valmistamaan herrainkokouksen ajaksi."
"Kirjeestä olen pitävä huolen", vastasi Engelbrekt, "minä tuumin panna Herman Bermanin viemään sen Upsalaan, herra arkkipiispa Olavin käteen, ja silloinpa se tullee varmasti perille."
Keskustelun aikana oli piispa tuon tuostakin luonut silmänsä kahteen nuoleen, jotka yhteen sidottuina riippuivat seinällä ikkunan vieressä. Ne olivat omituisen näköiset ja vähän ruosteensyömät, mutta kuitenkin ne kiilsivät auringonpaisteessa, ikään kuin se etupäässä olisi tahtonut juuri niitä valaista. Keskustelu oli kuitenkin tähän asti estänyt piispaa tyydyttämästä uteliaisuuttaan näihin nuoliin nähden, mutta nyt hän nousi penkiltä ja otti ne alas seinältä.